Nämä asiat aion uskaltaa tehdä ihan selvin päin ja vaikka keskellä talvea

 

Moi Ulrika!

Mä vedin viime syksynä ihan hirveät kilarit siitä, kun tuntui, että kun tuolla kadulla kävelee, niin kukaan ei katso päinkään saati että hymyilisi tai ottaisi jotain kontaktia. Sitten mua vaan rupesi ärsyttämään, ja olen tästä nyt säännöllisesti aina paasannut ihmisille sen jälkeen, omassa aikaisemmassa kirjeessäni sullekin.

Tämä tuli taas mieleen, kuin luin viimeistä kirjettäsi minulle. Siis tuli mieleen siksi, että tajusin jotain tärkeää. Vitsit, kun on aina vaan niin helppo silloin, kun jokin ei mene haluamallaan tavalla, alkaa valittaa, jossitella tai jauhaa asiasta.

Tiedätkö, en vaan pääse yli tuosta ”selvin päin ja keskellä talvea” -ajatuksesta, jonka viime kirjeessäsi sanot. ”Enemmän hymyjä, katseita ja tuntemattomien huomaamista! Ja keskustelun aloituksia! Ihan siis selvin päin ja keskellä talvea”, kirjoitit.

Niin arvaa mitä tein! Kun tähänhän se voisi jäädä, että pohtisi tätä asiaa näissä kirjeissä ja koettaisi inspiroida muita. Niin päätinkin tehdä listan asioista, jotka haluan uskaltaa tehdä ihan selvin päin ja vaikka keskellä talvea, jos talvi sattuu olemaan. Mutta siis tehdä vaan ja uskaltaa!

Ajattelin, että enemmän kuin sanoja ja spekulaatiota, tarvitaan esimerkillistä toimintaa.

Nämä eivät ole arvotetussa tai suoritusjärjestyksessä, mutta tällaiset asiat ainakin nyt listaani laitan.

 

* * *

Aion ihan selvin päin ja vaikka keskellä talvea:

  • Soittaa jokaisen kotirapussani asuvan ovikelloa, mennä esittäytymään ja tarjota suklaata.
  • Hypätä laskuvarjohypyn (ei.. miksi tuo piti sanoa ääneen!).
  • Alkaa laulaa kovaan ääneen ruokakaupassa.
  • Kertoa sille tyypille (tai oikeastaan kahdelle, kääk!), johon olen vähän ihiksissä, että olen ehkä vähän ihastunut (mulla ei niin oo munaa tähän!).
  • Hymyillä jokaiselle vastaantulijalle huolimatta siitä millainen päivä itsellä on.
  • Istua työpaikan lounasravintolassa tuntemattomien pöytään ja alkaa puhua heille.
  • Kirjoittaa kirjeitä tuntemattomille ja jättää niitä yllättäviin paikkoihin löydettäväksi.
  • Mennä kysymään treffeille jotain miestä (saattaa myös olla ihan joku muu kuin nuo kaksi (kääk!) edellä mainittua). 
  • Tarjoutua jollekin lastenhoitoavuksi jotta hän pääsisi puolisonsa kanssa viettämään yhteistä aikaa kiireisen arjen keskellä.
  • Kehua ihmisiä ihan spontaanisti ja arvaamatta.
  • Joka kerta kun mietin että pitäisiköhän, voisikohan tai uskaltaisikohan, tehdä just niin ja katsoa mitä tapahtuu.
  • Heikkona hetkenä pyytä apua.
  • Tarjoutua siivousavuksi naapurin vanhalle, yksin asuvalle rouvalle.
  • Mennä alastonmalliksi (joo, en tiiä kyllä mistä nämä kumpuaa…).
  • Aina kun olen ulkona, bussissa, kävelemässä jne. olla tuijottamatta kännykkää (paitsi silloin kun on meneillään joku kirjoitusproggis, on pakko joskus kirjoittaa joku muistiinpano puhelimeen, sen oikeuden pidätän).
  • Mennä naamiaisvaatteissa töihin.
  • Kutsun jonkun tosi mielenkiintoisen ja tuntemattoman tyypin juomaan kanssani pullon skumppaa (no okei täs on nyt toi alkoholi, mut selvin päin aion KUTSUA tämän tyypin skumpalle) 
  • Kun huomaan että jollain toisella on vaikeaa, antaa hänelle apua.
  • Kävellä upeassa iltapuvussa keskellä autotietä.
  • Roikkua vaijereissa korkean talon seinällä (joo, näitä ihme ajatuksia siis vaan tulee jostain!)
  • Nauraa ihan järjettömän kovaa mahdollisimman hiljaisessa:
    • kirjastossa 
    • bussissa
    • ravintolassa
    • työpaikan avokonttorissa (no okei, tätä teen kyllä ihan koko ajan jo nyt).
  • Pitää ihan randomin ja spontaanin puheen jossain juhlissa, joihin minut on kutsuttu.
  • Ja sit joo! Pitää ihan randomin ja spontaanin puheen jossain julkisessa paikassa, jossa on paljon ihmisiä.
  • Kun joku tulee juttelemaan, missä tahansa, en yritä vetäytyä, vaan heittäydyn keskusteluun.
  • Aion kehitellä jonkun siistiin seikkailun ja pyytää muutaman tuntemattoman tyypin mukaan siihen juttuun (heitetään vielä bonus tähän: sen seikkailun täytyy liittyä mereen).
  • Niin ja sit tietty: saada mahdollisismman monen tyypin mittarimatokävelemään kanssani! Sä olit muuten näistä tyypeistä eka. 

* * *

 

Niin, tällaisia. Aika monta tuli kyllä, mutta lupaan, että nämä pyrin tekemään seuraavan vuoden kuluessa ja ihan varmasti kirjoitan sinulle tulevissa kirjeissäni silloin tällöin myös näistä kokemuksista.

Millaisen listan sinä tekisit? 

Kato nyt; siinä me mittarimatokävellään menemään!

Aikamoisella jännityksellä,
Maija

Selvin päin ja keskellä talvea

Voi vitsi, Maija, osuitpa kirjeessäsi pohtimaan juuri samoja keloja, mitä itsekin olen mielessäni viime aikoina pyöritellyt! Eipä sen toisaalta pitäisi olla mikään yllätys. Tämän lyhyen ajan sisällä, mitä olemme ehtineet toisemme tuntea, se vaikuttaisi olevan pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Silti on kyllä ollut hauskaa huomata, että vaikka olemmekin monista samoista asioista kiinnostuneita ja ehkä jopa samaa mieltäkin, kuitenkin toisen tapa sanoittaa ja tuoda näkökulma itseä lähelle tulevaan aiheeseen saa aikaan uudenlaisia ajatuksia. Se on mielestäni todella siistiä ja valtava rikkaus elämässä ja ystävyydessä!

Jäin tosin miettimään kirjeesi jälkeen sitä, että kuinka usein me kuitenkin kiinnostumme ihmisistä, jotka vaikuttavat (ainakin ensi alkuun) meidän itsemme kaltaisilta. Kuinka helposti menemme kohti jotain tuttua ja turvallista. Siitähän minäkin kirjoitin sinulle ensimmäisessä kirjeessäni, että tämän ikäisenä sitä tunnistaa kaltaisensa ja ne, keiden kanssa on heti jotenkin helppoa ja luontevaa olla. Ei siinä tietenkään ole mitään väärää, päinvastoin. Sehän on juuri ihmiselle ominaista käytöstä.

Silti kuitenkin väitän, että meidän kannattaisi kiinnostua myös mahdollisimman erilaisista ihmisistä, ihmisistä, jotka todellakin näkevät asiat eri vinkkelistä kuin me itse.

Luin tänään Hesarista jutun kahdesta toisilleen entuudestaan tuntemattomasta henkilöstä, jotka asuvat samalla alueella ja ovat keskenään (ainakin muutaman ennakkoon heille esitetyn kysymyksen perusteella) monista asioista aivan päinvastaista mieltä. Heidät oli sitten istutettu kahvilaan keskustelemaan ja vaihtamaan näkemyksiä. Ainakin kirjoitetun artikkelin perusteella tätä ajatustenvaihtoa käytiin hyvässä hengessä ja kumpikin vaikutti valmiilta kuulemaan toista.

Minusta tuntuu, että hirveän usein, ainakin nykyisten kommenttipalstojen ja niissä esiintyvän nettiraivon perusteella, me vain keskitymme tuuttaamaan omaa näkemystämme vieläpä usein kovin saman mieliselle lähipiirille, yrittämättä edes kuulla, mitä huolia vastakkaista näkemystä edustavalla sydämellään ehkä on. Olin jotenkin todella ilahtunut tästä artikkelista, missä ainakin minun mielestäni haluttiin selvästi tuoda esiin se, että eri mieltä voi olla myös toista kunnioittavalla tavalla. Hain muuten itsekin tuohon kampanjaan mukaan! Raportoin sinulle siitä sitten myöhemmin, mikäli minulle joku keskustelukumppani sitä kautta löytyy.

Toinen asia, mikä mietityttää, on se, että miksi joku on jo luontaisesti kiinnostunut kiinnostumaan erilaisista ihmisistä, kun taas joku toinen ei. Tätähän sinäkin kirjeessäsi jo pohdiskelit. Varmasti kyseessä on osin persoonallisuuskysymys, mutta voi myös osin olla opittua ja muutettavissa, mikäli asia tulee itselle jotenkin tärkeäksi. Ajattelen, että erilaisten kohtaamisten ja varsinkin niiden merkityksellisyyden huomaamisen taustalla on kiinnostus olla kiinnostunut (tämä taitaa muuten olla joku E. Saarisen käyttämä termi!). Että ylipäätään kiinnostun siitä ajatuksesta, että voin olla kiinnostunut ja että itse samalla luon omalta osaltani erilaisille kohtaamisille mahdollisuuden. Saatkohan nyt ajatuksestani kiinni? Onko se sitten kykyä kiinnostua, en tiedä. Omakohtaisen kokemuksen pohjalta ajattelen, että tässäkin on paljolti kyse juuri siitä, minkä tietoisesti ajattelee olevan itselle tärkeää ja arvokasta. Se on asia, tai arvovalinta, mistä voimme tehdä päätöksen.

Jos päätän, että toisista ihmisistä kiinnostuminen ja pienet arjen tason kohtaamiset ovat minulle tärkeitä, niin silloinhan alan luoda niille tietoisesti tilaa enkä väistele niitä.

Ja tässä tullaankin sitten siihen paradoksiin, että ne laitteet, mitkä on alun perin luotu tuomaan ihmisiä yhteen, toimivat kyllä nykymaailmassa aika monen kohtaamisen esteenä. Kun me vain istumme busseissa ja junissa tai kahviloissa katseet liimattuina puhelimiimme, ei niitä maagisia toisen katseen tavoittavia kohtaamisia ja ystävällisiä hymyjä tapahdu. Linkkaan tähän nyt toisenkin tekstin, jonka juuri luin, mikäli tämä on mennyt sinulta ohi, sillä Maaret Kallio kirjoittaa kolumnissaan asiasta niin osuvasti, että hän vei minulta sanat suusta.

Niin paljon hyvää kuin teknologinen kehitys onkin meille tuonut, on tämä kuitenkin se nurja puoli, että se samalla sulkee mahdollisuuden inhimilliseltä yhteydeltä niiden uusien tyyppien kanssa, joita ympärillämme koko ajan pyörii.

Kuinka monta kiinnostavaa kohtaamista onkaan jäänyt minultakin kokematta, kun olen vain mieli puuduksissa selannut somen uutisvirtaa (missä lopulta hyvin harvoin on edes mitään kovin kiinnostavaa)! Tai kun olen kiireisenä asioinut automaattikassalla sen sijaan, että olisin voinut saada palvelua ihan elävältä ihmiseltä?

Kirjeitä sinulle kuuntelemisen taito

Sain muuten tämän yllä olevan kortin lähes tasan vuosi sitten hyvältä ystävältäni. Hän halusi sillä kiittää eräästä sinänsä pienestä, mutta hänelle tuolloin erittäin merkityksellisestä eleestä. Se on minulla edelleen kiinni eteisen peilissä muistuttamassa joka päivä siitä, mikä on tärkeää.

Onkohan tämä kohtaamattomuus jotenkin suomalaisuudelle ominaista? Tai paremminkin eteläsuomalaisessa suurehkossa kaupungissa asustelevalle? Juteltiin tästä juuri erään alun perin Oulusta kotoisin olevan ystäväni kanssa, kuinka Helsingissä ihmiset katsovat oudosti, jos hän erehtyy juttelemaan niitä näitä samalla bussipysäkillä tai kaupan kassajonossa seisoskelevien kanssa. Muistan itsekin herättäneeni aikoinaan hämmennystä, kun Meksikosta täällä käydessäni koin pakottavaa tarvetta vaihtaa pari sanaa esimerkiksi samaan hissiin sattuneiden kanssa. Eihän sellainen nyt mitenkään sovi! Nyt kun tätä jäin oikein miettimään, niin huomaan, että ulkomailla reissatessa ventovieraiden kesken juttelu tai hymyily on jollain lailla luontevampaa. Se on kyllä todella iso sääli, sillä monet pienet, hyvin arkiset kohtaamiset ovat kuitenkin niitä, mitkä tuovat päivään aina omanlaisensa mausteen. Väittäisinkin, että aika monet tämän hetken haasteet ihan yhteiskunnallisellakin tasolla johtuvat arjen kohtaamattomuudesta ja siitä, ettemme ole tarpeeksi kiinnostuneita muista näiden erilaisuudesta huolimatta.

Nyt siis: vähemmän pikakassoja ja puhelimen näytön tuijottelua! Enemmän hymyjä, katseita ja tuntemattomien huomaamista! Ja keskustelun aloituksia! Ihan siis selvin päin ja keskellä talvea. Tiedän, kuulostaa aika hurjalta, mutta uskon, että se on mahdollista. Ja onneksi keväthän on jo aivan käsillä.

Kiinnostunein terveisin,

Ulrika x

Olen kiinnostunut sinusta!

 

Hei Ulrika!

Jessica Myers Kalifornian Sacramentosta! Hän oli ensimmäinen kirjekaverini ala-asteen kolmannella luokalla. Mitähän hänelle mahtaa kuulua? Jessica palasi mieleeni, kun puhuit viime kirjeessäsi kirjeenvaihdon hienoudesta ja jännittävyydestä.

Voi, millainen maailma aukesikaan Keski-Suomessa asuvalle pikkutytölle kahdeksankymmentäluvun lopussa, kun hän sai kirjeitä kaukaa meren takaa! En ikinä unohda Jessican lähettämiä kuvia maatilalta, jossa hän perheineen asui. Olin valtavan kiinnostunut Amerikasta, maailmasta jossa kirjeystäväni eli. Ahmin kaikki tarinat, joita hän elämästään kertoi ja innostuin jakamaan omiani. Ajattele, millä tavoin kaksi pientä koululaista voivatkaan kohdata – ala-asteemme opettajat olivat ihan sattumanvaraisesti laittaneet juuri meidät kirjeenvaihtoon.

Kirjeet ovat kaunis kohtaamisen muoto.

Luulen, että kirjeiden taika on siinä, että ne todella osittavat kiinnostuksen. Vaihdetaan kuulumisia, ja ollaan kiinnostuneita siitä, mitä toiselle kuuluu! Kun viitsii ja vaivautuu kirjoittaa, ajatella toista ja sitä mitä juuri hänelle haluaisi sanoa tai kysyä, on yksi hienoimmista keinoista kertoa olevansa aidosti kiinnostunut toisesta. Kirje vaatii sen, että istuu ajattelemaan ja pureskelemaan hetkeksi, mitä oikeastaan haluaa sanoa ja toiselta kuulla. 

Ai niin, terveiset Kanarialta! Lähdin tänne vähän äkkiyllättäen yksin lomalle, sillä tunsin tarpeen päästä etäälle, ottaa vähän aikaa ja pysähtymään saada perspektiiviä elämään; mikä oikeastaan juuri nyt onkaan tärkeintä? Sellaiseen usein toimii juuri lähteminen pois omista ympyröistä. Ja etenkin täällä, pienessä paikallisessa Arinagan kylässä, kaukana turistirysistä ja tekemispaljoudesta, mieli on vapaa.

Olen täällä miettinyt paljon kohtaamisia; kuinka hassua on, miten eri tavoin ihmisten tiet kohtaavat.

Onpa se sitten sattumaa tai jostain korkeammalta suunniteltua, erilaiset kohtaamiset ovat arvokkaimpia asioita elämässä, joita tiedän. Ajattelen, että muut ihmiset asettuvat polullemme opettajiksi, peileiksi ja usein joksikin sellaiseksi vertaisiksi, että – kun annamme itsellemme siihen luvan – ymmärrämme heidän kauttaan paljon enemmän elämästä, itsestämme.

Täällä reissussa on tapahtunut käsittämättömän upeita kohtaamisia. Ihmiset kylässä, jossa majoitun tässä pienessä majatalossa, jonka katolla sinulle juuri kirjoitan, ovat iloisia, ystävällisiä, hymyileviä. Puhuvat käsillään ja kovaan ääneen, sitä minä rakastan! Jo pelkästään kaiken tuon näkeminen antaa minulle paljon.

Aivan kuten nyt täällä, kaikki kohtaamiset eivät ole kovin pitkiä, eivätkä kaikki ihmiset jää elämäämme pitkäksi aikaa. Joskus kohtaaminen on vain yhden nyökkäyksen tai tervehdyksen mittainen. Mutta, oletko ajatellut, että sekin saattaa olla kovin merkityksellinen? 

Kuten sinäkin kerroit kirjeessäsi, myös minä ollut ollut paljon yksin – yksinäinenkin. Olen monessa eri tilanteessa omassa arjessani viime aikoina harmitellut, kun kukaan ei talven synkkyydessä edes hymyile toisilleen muusta kohtaamisesta puhumattakaan.

Ja olenpa minä mietiskellyt sitäkin, millaisia kohtaamisia tiellemme asettuu päivittäin, jotka voisivat antaa meille paljon, mutta me päätämmekin torjua ne.

Kerron sinulle esimerkin:

 

***

Istuin raitiovaunussa jokin aika sitten. Tiedät ne sellaiset neljän hengen penkit, joissa istutaan vastatusten ja jollaisia sitten on käytävän molemmin puolin?

Eräs nainen astui raitiovanuun sisään. Hän ei näyttänyt laitapuolen kulkijalta, mutta jotain silmiinpistävää hänessä oli; sellaista, että hänen olemuksensa sai ihmisen pysähtymään. Nainen oli pukeutunut tummiin ja oli alakuloisen oloinen.

Näillä neljän istuttavilla paikoilla, ikkunan vieressä kasvot menosuuntaan istui kaksi miestä, siis yksi kummallakin puolella käytävää. Muut kolme paikka heidän vieressään olivat tyhjiä.

Nainen kysyi ensin toiselta heistä: ”Anteeksi, olisiko mahdollista saada istua paikallesi siihen ikkunan viereen?” 

Mies katsoi naista vihaisen lasittunein silmin, ei sanonut mitään, mutta hänen katseesestaan pystyi lukemaan: “Mitä sinä keskeytätä minun kännykkän tuijottamiseni ja tuollaista kysyt, mene muualle, tämä on minun paikkani!”

Nainen huokaisi surullisena ja kääntyi toisella puolella käytävää istuvan miehen puoleen: ”Anteeksi, olisiko mahdollista saada istua paikallesi siihen ikkunan viereen?” 

Tämä toinen mies harkitsi asiaa sekunnin sadasosan, päätti antaa paikkansa naiselle ja siirtyi sitten istumaan tätä vastapäätä.

”Miksi halusit istua siihen, kun täällä on niin monta vapaata paikkaa?” mies kysyi.

”Minua pelottaa”, nainen vastasi.

”Miksi sinua pelottaa?”, mies ihmetteli.

Sitten nainen ryhtyi kertomaan kuinka on niin monta kertaa raitiovaunussa tippunut penkiltä siksi, että kuljettajat tekevät äkkiliikkeitä ja ajavat kovaa. Häneen on todella sattunut ja se on jättänyt pelon.

Näin nuo kaksi sysäytyivät hyväksyvään ja ymmärtävään ajatusten vaihtoon, ja minä sain seurata tätä kaikkea etäänpää.

Parin pysäkin jälkeen nainen poistui raitiovaunusta ja hymyili kevyesti. Tuo kohtaaminen saattoi olla hänelle hyvin merkityksellinen: Että joku kiinnostui ja kuuli! Hän sai kertoa pelostaan, josta, väitän, ei juuri ollut puhunut ihmisille puhunut. Ehkä ketään ei kiinnostanut? 

Ja mikä hienoa, myös tuo mies hymyili aivan eri tavalla kuin oli raitiovaunnuun astuessaan tehnyt.

***

 

Olen pyörittänyt tuota tapahtumaa mielessäni ja luulen oivaltaneeni yhden keskeisen avainajatuksen:

Kyky kiinnostua.

Kyky kiinnostua on ehkä tärkein asia, kun kuljemme kaduilla toistemme ohitse. Silloin, kun meille tarjoutuu kohtaamisen mahdollisuus. Siis se kyky katsoa ympärilleen ja kiinnostua havaitsemastaan. Sitten on valmis kohtaamaan, ja ottamaan vastaan kaiken mitä tuo kohtaaminen voi tarjota. Silloin on valmis moikkaamaan, hymyilemään tai pysähtyä hetkeksi keskustelemaan. Vai onko se kenties uskallus; uskallus kiinnostua?

Milloin olet viimeksi sanonut jollekin: “Olen kiinnostunut sinusta”? Mitähän tapahtuisi, jos sanoisi sen?

Lämpimin ajatuksin, Maija

Ps. En malta odottaa seuraava kirjettäsi, sillä olen valtavan kiinnostunut kuulemaan millaisia ajatuksia sinulla liikkuu mielessä juuri nyt!

Tämä kuva on Gran Canarian Arinagasta, joka-aauisella aamulenkilläni napattu.

Majakka ja peräpää

 

Muistan ensikohtaamisemme passintarkastusjonossa erityisen selvästi! Olin reissussa yksin – jotain, mitä en yleensä tee. Se oli tietoinen valinta, sillä ajattelin Pafos-seminaarin olevan sellainen paikka, minne on hyvä lähteä ilman omaa seuralaista. Ei ole pakko viettää aikaa kenenkään kanssa, jos ei halua, vaan on helppoa vetäytyä omiin oloihinsa, jos siltä tuntuu. Kuitenkin tarjolla olisi paljon seuraa muista samanhenkisistä ihmisistä, mikäli seuraa kaipaa. Silti huomasin lentokentällä tarkkailevani uteliaana, kuinka moni näyttikin jo tuntevan toisensa entuudestaan eri yhteyksistä tai olevan selvästi matkalla jonkun kanssa.

Sain tietää saaneeni seminaaripaikan vasta vähän ennen matkalle lähtöä, joten en ollut ehtinyt valmistautua siihen oikein mitenkään (sen paremmin henkisesti, kuin valuuttojenkaan osalta). Oli vain tunne, että tämä voisi nyt tehdä minulle hyvää. Yksinelävänä yksinyrittäjänä sitä tulee vietettyä kohtalaisen paljon aikaa, no, yksin. Omat ajatukseni ovat minulle varsin tuttuja ja vaikka harrastankin paljon itsereflektointia, tuppaavat ajatukset silti kiertämään sitä tutuksi tullutta latua. Edellinen vuosi oli ollut kirjaprojektin takia kohtalaisen raskas ja tuntui, että on tarvetta tehdä tilaa jollekin uudelle. Niinpä ajattelin lähteä matkaan mieli avoinna ja katsoa, mitä tapahtuu ja kehen törmään. Ja kyllä, myönnettäköön, minuakin kutkutti ajatus siitä, että saattaisin matkalla kohdata jonkun potentiaalisen miespuolisen hengenheimolaisen!

20180610_090355

Hassuja, pieniä sattumuksia koko seminaariviikko täynnä. Sinullakin oli mukanasi Saara Turusen ”Rakkaudenhirviö” lomalukemisena. Sinäkin olit lukenut ensin ”Sivuhenkilön”.  Se, että vahingossa kävelimme aina peräkanaa milloin lounaalle, milloin hisseille.

Jos jo muutamassa päivässä huomaa täydentävänsä toisen lauseita tai hihkaisevansa ”mä ajattelin just ihan samaa!”, tietää olevansa samaa heimoa.

Jotenkin tuntuu, että se on sellainen iän ja lisääntyneen itsetuntemuksen mukanaan tuoma etu, että tunnistaa helposti kaltaisensa. Ja sitä myös arvostaa eri tavalla, sillä tietää, ettei se ole mitenkään itsestäänselvyys.

Tuntemattomaan heittäytyminen ystävän kanssa on paljon vähemmän pelottavaa, kuin mitä se olisi yksin. Sinänsä kirjeenvaihto on minulle kyllä tuttua puuhaa. Teininä kirjekavereita taisi parhaimmillaan olla 40-50 ympäri maailmaa! Osan kanssa kirjoitettiin oikeasti ihan kohtalaisen syvällistä pohdintaa sen ikäisen elämästä. Osan kanssa yhdistävä tekijä taisi ennemminkin olla vain se, että fanitettiin molemmat Take Thatia. Niinpä kirjeenvaihtokin hiipui fanituksen väistyttyä. Jossain vaiheessa fyysisten kirjeiden kirjoittelu kuitenkin jäi niiden muidenkin kanssa, varmaan sähköpostin ansiosta.

Nyt tuntuu, ettei kukaan kirjoita oikeastaan edes sähköposteja muussa kuin työtarkoituksessa.

Vai milloin viimeksi olet saanut pelkästään kuulumisten vaihdon vuoksi kirjoitetun sähköpostin? Blogin kirjoittelu yksin taas on enemmän omaa pohdintaa ja tuntuu, että jopa blogien kommentointi on vähentynyt. Ajatustenvaihto taitaakin sujua enemmänkin dialogimuotoisena pikaviestittelynä jossain monista kanavista. Siinä on toki puolensa, mutta sellainen syvempi pysähtyminen ajatusten äärelle silloin kyllä helposti jää. Omassa päässä raksuttaa, mutta koska huomaan pisteiden pomppivan ruudulla ja toisen kirjoittavan vastausta, jäänkin odottamaan ja silloin oma ajatukseni karkaa tai muuttaa muotoaan.

Luin juuri Mia Kankimäen kirjan ”Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin”. Siinä hän lainaa Sei Shōnagonin tekstiä 1000 vuoden takaa:

”Kuinka syvästi sitä masentuisikaan, jollei kirjeitä olisi olemassa! Kun on murehtinut jostain ja haluaa kertoa siitä tietylle ihmiselle, millainen helpotus on vuodattaa se kaikki kirjeeseen! Vielä suurempi on ilo kun vastaus saapuu. Silloin kirje todella tuntuu elämän eliksiiriltä.”

Minusta tämä on kutkuttavaa! Tunnistan sinussa samankaltaisuuden, joka yhdistää, mutta en kuitenkaan vielä tunne sinua kovin hyvin. Eniten ehkä mietityttää kirjeen kirjoittaminen niin, että sen tietää päätyvän julkiselle alustalle, missä kuka tahansa voi ajatustenvaihtoamme käydä seuraamassa. Mietin, alanko huomaamattani suodattaa ajatuksiani.

Kuitenkin haluan kirjeissäni ajatella kirjoittavani niitä ensisijaisesti sinulle.

Nautin jo nyt suunnattomasti ajatuksesta, että kerrankin voi luoda jotain uutta yhdessä toisen kanssa, eikä tarvitse puurtaa yksin! Tyhjän paperin tuottama tuska sekä ajatus siitä, että ”ei tätä kuitenkaan kukaan lue”, ovat jo ehtineet tulla moneen otteeseen tutuiksi.

Tiedän, että ainakin sinä luet. Ja ainakin sinä vastaat.

– Ulrika x

Miltä tuntuu matkalla tuntemattomaan?

 

Sellaiselle lähdin viime kesänä; matkalle tuntemattomaan, filosofi Esa Saarisen seminaariin Kyprokselle pysähtymään hetkeksi oman ajatteluni äärelle.

Tiedätkö, on pakko tunnustaa. Toivoin, että tuolla reissulla tapaisin jonkun mielenkiintoisen miehen, ehkä sellaisen, jonka kanssa löytäisin edes hetkeksi rakkauden.

Mutta tapasinkin paljon arvokkaampaa, uuden sydänystävän.

Se oli selvää jo ihan ensihetkestä. Muistatko? Kymmenittäin ihmisiä seisoo passintarkastusjonossa odottaen maahanpääsyä. Avaudun kovaan ääneen jollekin edessäni jonottavalle, etten ole tajunnut yhtään ajatella, onko Kyproksella käytössä eurot vai olisiko minun pitänyt vaihtaa rahaa matkaa varten.

Ja sitten, jostain takaani kuulen äänen:

”Mä googlasin eilen illalla tuon ihan saman asian. Nyt tiedän, että on täällä eurot käytössä”.

Se olit sinä!

Jotenkin meidät oli liimattu yhteen. Koko seminaariviikon ilmestyimme sattumalta samoihin paikkoihin peräkanaa; nukuimme hotellihuoneissa, jotka olivat sijoittuneet päällekkäin, saavuimme peräkkäisillä hisseillä aamiaiselle ja satuimme suunnittelematta istumaan seminaarisaliin toisemme taakse. Kävimme keskittyneitä keskusteluja ja löysimme toisistamme paljon samankaltaisuuksia.

Olen viettänyt lukemattomia tunteja yksin, ollut hyvin yksinäinen ja kaivannut ystävää. Ja sitten me kohtasimme kuin suurena siunauksena, aivan sattumanvaraisesti. Tästä haluan kiittää sinua ja sitä voimaa, joka tapahtumia tiellemme ohjaa – sillä eiväthän nämä sattumia ehkä olekaan.

Matkalla tuntemattomaan voi kohdata korvaamattoman kauneuden.

Voisiko se olla hän? Niin ajattelin mielessäni hyvin pian, kun palasimme takaisin arkeen Kyproksen auringon alta.

Olen kirjoittanut ajatuksiani blogiini, yksin. Mielessä on jo pitkän muhinut, että haluaisin tehdä jotain yhdessä; kirjoittaa jotain yhdessä keskustellen elämästä, ihmetellen isoa ihmisyyttä, valen uskoa, tukien toista. Kenties kirjeitä toiselle, joita muutkin pääsisivät lukemaan, mutta kuka kykenisi kanssani tällaiseen?

Heitin sinulle pienen, hassun ajatukseni, ja ihastuit siihen heti. Ja niinpä me päätimme tarttua toimeen yhdessä; alkaa kirjoittaa kirjeitä toisillemme. Kirjeitä sinulle, tietämättä mitä tästä syntyisi, mihin se johtaisi ja kenelle se jotain tarkoittaisi!

Miltä sinusta tuntuu lähteä matkalle tuntemattomaan, yhdessä? Koska sillähän me olemme juuri nyt!

Lämmöllä,

Äm