Aion sanoa tämän välittämättä seurauksista

Hei Ulrika,

Olen ollut viime aikoina jotenkin ihan sekaisin. Tuntuu, etten pysty keskittymään mihinkään, enkä saa asioita aikaiseksi. Pääni pyörii korkeissa sfääreissä, enkä saa otetta mistään tai aloitetuksi mitään.

Tätä kirjettäkään en saa kirjoitetuksi, kun tuntuu, ettei ole mitään järkevää sanottavaa enkä tiedä mitä minun tulisi sinulle kirjoittaa tai mihin täydelliseen loppulauseeseen kirjeeni sanoman päättää.

Jotta voin aloittaa, vaadin itseltäni, että minun täytyy tietää tekoni seuraukset ja niiden lopputulema.

Outo oloni ja aikaansaamattomuuteni johtuvat siitä, että yritän kaikessa ajatella asiat aina valmiiksi. Vaadin itseltäni sitä, että ennen kuin voin aloittaa tekemään jotain, pitäisi minun tietää, mihin päädyn ja millainen tuon asian lopputulos on. Aivan kuin minun pitäisi tietää kaiken toimintani seuraukset ja vaikutukset ennen kuin olen edes aloittanut tehdä niitä!

Kun en tiedä, miten asian tekisin tai mihin se johtaa, päädyn useimmiten siihen, että en tee mitään. En lähde edes liikkeelle ja yritä. Ja koska en toimi, en voi nähdä, mihin kaikkeen voisin päätyä vain, kun olen aloittanut.

Hyvä luoja sentään, mikä kierre!

Niinpä päätin tänään vain alkaa kirjoittaa sinulle tätä kirjettä, vaikken tiedä mitkä sen viimeiset sanat ja tulos olisivat. Ajattelin, että nyt uskallan vain aloittaa ja sanoa juuri nämä sanat välittämättä seurauksista.

Pohdit viime kirjeessäsi sitä, miten ventovieraat ihmiset saisi puhumaan toisilleen ja lähestymään toisiaan – millä tavoin olisi helpompaa ottaa asiat puheeksi.

Olen havahtunut itse viime aikoina usean kerran siihen, että olen halunnut sanoa jollekin ohikulkijalle tervehdyksen, esimerkiksi kehua jonkun kaunista takkia tai sanoa jollekin että pidän hänestä, mutta sitten oman pääni esteet ja pelot nousevat esiin.

Mitä tapahtuu, jos sanon tai toimin näin? Miten toinen ihminen reagoi ja mihin tämä kaikki johtaa? Yritän järkeillä lopputuleman ja seuraukset, ja sitten tilanne menee ohi, enkä toimi lopulta millään tavoin. Täydellinen tilanne hukattu!

Uskallus tehdä jotain välittämättä seurauksista, sitä minä jäin nyt ajattelemaan; että entä jos vain toimisi? Entä jos olisi jännittämättä sitä, mitä tapahtuu, ja vain keskittyisi luottamaan tunteeseen sekä toimimaan silloin kun tunne niin kertoo?

Uskon, että noin helposti saisi paljon useamman ihmisen hymyilemään toisilleen kadulla tai sanomaan kauniin sanan. Silloin ei tarvita kummallisia sanahirviöitä kuten “sosiaalisen pääoman veroa” (vaikka se todella hyvä ja kannatettava ajatus onkin, kiitos, kun jaoit sen kirjeessäsi!)

Mutta tämä vaatii, että ihan jokainen ihan itse ymmärtää: Suurin lukko löytyy oman pään sisältä. Se, että vaadimme itseltämme aina täydellistä kontrollia, se, että täytyy tietää ja hallita kaikki ennalta, estää meitä toimimasta.

Unohdamme kuitenkin sen, etteivät aito ihmisyys ja ihmisten välinen vuorovaikutus ole kontrolloitavissa. Niiden kauneus ovat siinä, ettemme ikinä voi tietää mitä tapahtuu, kun vain toimii. Miksi sitä ei siis vain toimisi!

Jotenkin näin tämä ajatus nyt kulki.

/Äm

Ps. Löysin tämän kuvan hetkestä, jolloin tämä blogimme perustettiin. Tämä on hyvä esimerkki tuosta yllä puhumastani: tätä ideaa ei muuten valmiiksi mietitty, eikä välitetty seurauksista ennen kuin vain aloitettiin kirjoittamaan. Oli rohkeaa, mutta yllättävän helppoa (vai mitä olet mieltä?) heittäytyä tähän juttuun. Siksi tämä onkin niin hienoa, kun ei yhtään tiedä minne kaikki johtaa.

Kuva Mirkku Merimaa

Nämä asiat aion uskaltaa tehdä ihan selvin päin ja vaikka keskellä talvea

 

Moi Ulrika!

Mä vedin viime syksynä ihan hirveät kilarit siitä, kun tuntui, että kun tuolla kadulla kävelee, niin kukaan ei katso päinkään saati että hymyilisi tai ottaisi jotain kontaktia. Sitten mua vaan rupesi ärsyttämään, ja olen tästä nyt säännöllisesti aina paasannut ihmisille sen jälkeen, omassa aikaisemmassa kirjeessäni sullekin.

Tämä tuli taas mieleen, kuin luin viimeistä kirjettäsi minulle. Siis tuli mieleen siksi, että tajusin jotain tärkeää. Vitsit, kun on aina vaan niin helppo silloin, kun jokin ei mene haluamallaan tavalla, alkaa valittaa, jossitella tai jauhaa asiasta.

Tiedätkö, en vaan pääse yli tuosta ”selvin päin ja keskellä talvea” -ajatuksesta, jonka viime kirjeessäsi sanot. ”Enemmän hymyjä, katseita ja tuntemattomien huomaamista! Ja keskustelun aloituksia! Ihan siis selvin päin ja keskellä talvea”, kirjoitit.

Niin arvaa mitä tein! Kun tähänhän se voisi jäädä, että pohtisi tätä asiaa näissä kirjeissä ja koettaisi inspiroida muita. Niin päätinkin tehdä listan asioista, jotka haluan uskaltaa tehdä ihan selvin päin ja vaikka keskellä talvea, jos talvi sattuu olemaan. Mutta siis tehdä vaan ja uskaltaa!

Ajattelin, että enemmän kuin sanoja ja spekulaatiota, tarvitaan esimerkillistä toimintaa.

Nämä eivät ole arvotetussa tai suoritusjärjestyksessä, mutta tällaiset asiat ainakin nyt listaani laitan.

 

* * *

Aion ihan selvin päin ja vaikka keskellä talvea:

  • Soittaa jokaisen kotirapussani asuvan ovikelloa, mennä esittäytymään ja tarjota suklaata.
  • Hypätä laskuvarjohypyn (ei.. miksi tuo piti sanoa ääneen!).
  • Alkaa laulaa kovaan ääneen ruokakaupassa.
  • Kertoa sille tyypille (tai oikeastaan kahdelle, kääk!), johon olen vähän ihiksissä, että olen ehkä vähän ihastunut (mulla ei niin oo munaa tähän!).
  • Hymyillä jokaiselle vastaantulijalle huolimatta siitä millainen päivä itsellä on.
  • Istua työpaikan lounasravintolassa tuntemattomien pöytään ja alkaa puhua heille.
  • Kirjoittaa kirjeitä tuntemattomille ja jättää niitä yllättäviin paikkoihin löydettäväksi.
  • Mennä kysymään treffeille jotain miestä (saattaa myös olla ihan joku muu kuin nuo kaksi (kääk!) edellä mainittua). 
  • Tarjoutua jollekin lastenhoitoavuksi jotta hän pääsisi puolisonsa kanssa viettämään yhteistä aikaa kiireisen arjen keskellä.
  • Kehua ihmisiä ihan spontaanisti ja arvaamatta.
  • Joka kerta kun mietin että pitäisiköhän, voisikohan tai uskaltaisikohan, tehdä just niin ja katsoa mitä tapahtuu.
  • Heikkona hetkenä pyytä apua.
  • Tarjoutua siivousavuksi naapurin vanhalle, yksin asuvalle rouvalle.
  • Mennä alastonmalliksi (joo, en tiiä kyllä mistä nämä kumpuaa…).
  • Aina kun olen ulkona, bussissa, kävelemässä jne. olla tuijottamatta kännykkää (paitsi silloin kun on meneillään joku kirjoitusproggis, on pakko joskus kirjoittaa joku muistiinpano puhelimeen, sen oikeuden pidätän).
  • Mennä naamiaisvaatteissa töihin.
  • Kutsun jonkun tosi mielenkiintoisen ja tuntemattoman tyypin juomaan kanssani pullon skumppaa (no okei täs on nyt toi alkoholi, mut selvin päin aion KUTSUA tämän tyypin skumpalle) 
  • Kun huomaan että jollain toisella on vaikeaa, antaa hänelle apua.
  • Kävellä upeassa iltapuvussa keskellä autotietä.
  • Roikkua vaijereissa korkean talon seinällä (joo, näitä ihme ajatuksia siis vaan tulee jostain!)
  • Nauraa ihan järjettömän kovaa mahdollisimman hiljaisessa:
    • kirjastossa 
    • bussissa
    • ravintolassa
    • työpaikan avokonttorissa (no okei, tätä teen kyllä ihan koko ajan jo nyt).
  • Pitää ihan randomin ja spontaanin puheen jossain juhlissa, joihin minut on kutsuttu.
  • Ja sit joo! Pitää ihan randomin ja spontaanin puheen jossain julkisessa paikassa, jossa on paljon ihmisiä.
  • Kun joku tulee juttelemaan, missä tahansa, en yritä vetäytyä, vaan heittäydyn keskusteluun.
  • Aion kehitellä jonkun siistiin seikkailun ja pyytää muutaman tuntemattoman tyypin mukaan siihen juttuun (heitetään vielä bonus tähän: sen seikkailun täytyy liittyä mereen).
  • Niin ja sit tietty: saada mahdollisismman monen tyypin mittarimatokävelemään kanssani! Sä olit muuten näistä tyypeistä eka. 

* * *

 

Niin, tällaisia. Aika monta tuli kyllä, mutta lupaan, että nämä pyrin tekemään seuraavan vuoden kuluessa ja ihan varmasti kirjoitan sinulle tulevissa kirjeissäni silloin tällöin myös näistä kokemuksista.

Millaisen listan sinä tekisit? 

Kato nyt; siinä me mittarimatokävellään menemään!

Aikamoisella jännityksellä,
Maija

Olen kiinnostunut sinusta!

 

Hei Ulrika!

Jessica Myers Kalifornian Sacramentosta! Hän oli ensimmäinen kirjekaverini ala-asteen kolmannella luokalla. Mitähän hänelle mahtaa kuulua? Jessica palasi mieleeni, kun puhuit viime kirjeessäsi kirjeenvaihdon hienoudesta ja jännittävyydestä.

Voi, millainen maailma aukesikaan Keski-Suomessa asuvalle pikkutytölle kahdeksankymmentäluvun lopussa, kun hän sai kirjeitä kaukaa meren takaa! En ikinä unohda Jessican lähettämiä kuvia maatilalta, jossa hän perheineen asui. Olin valtavan kiinnostunut Amerikasta, maailmasta jossa kirjeystäväni eli. Ahmin kaikki tarinat, joita hän elämästään kertoi ja innostuin jakamaan omiani. Ajattele, millä tavoin kaksi pientä koululaista voivatkaan kohdata – ala-asteemme opettajat olivat ihan sattumanvaraisesti laittaneet juuri meidät kirjeenvaihtoon.

Kirjeet ovat kaunis kohtaamisen muoto.

Luulen, että kirjeiden taika on siinä, että ne todella osittavat kiinnostuksen. Vaihdetaan kuulumisia, ja ollaan kiinnostuneita siitä, mitä toiselle kuuluu! Kun viitsii ja vaivautuu kirjoittaa, ajatella toista ja sitä mitä juuri hänelle haluaisi sanoa tai kysyä, on yksi hienoimmista keinoista kertoa olevansa aidosti kiinnostunut toisesta. Kirje vaatii sen, että istuu ajattelemaan ja pureskelemaan hetkeksi, mitä oikeastaan haluaa sanoa ja toiselta kuulla. 

Ai niin, terveiset Kanarialta! Lähdin tänne vähän äkkiyllättäen yksin lomalle, sillä tunsin tarpeen päästä etäälle, ottaa vähän aikaa ja pysähtymään saada perspektiiviä elämään; mikä oikeastaan juuri nyt onkaan tärkeintä? Sellaiseen usein toimii juuri lähteminen pois omista ympyröistä. Ja etenkin täällä, pienessä paikallisessa Arinagan kylässä, kaukana turistirysistä ja tekemispaljoudesta, mieli on vapaa.

Olen täällä miettinyt paljon kohtaamisia; kuinka hassua on, miten eri tavoin ihmisten tiet kohtaavat.

Onpa se sitten sattumaa tai jostain korkeammalta suunniteltua, erilaiset kohtaamiset ovat arvokkaimpia asioita elämässä, joita tiedän. Ajattelen, että muut ihmiset asettuvat polullemme opettajiksi, peileiksi ja usein joksikin sellaiseksi vertaisiksi, että – kun annamme itsellemme siihen luvan – ymmärrämme heidän kauttaan paljon enemmän elämästä, itsestämme.

Täällä reissussa on tapahtunut käsittämättömän upeita kohtaamisia. Ihmiset kylässä, jossa majoitun tässä pienessä majatalossa, jonka katolla sinulle juuri kirjoitan, ovat iloisia, ystävällisiä, hymyileviä. Puhuvat käsillään ja kovaan ääneen, sitä minä rakastan! Jo pelkästään kaiken tuon näkeminen antaa minulle paljon.

Aivan kuten nyt täällä, kaikki kohtaamiset eivät ole kovin pitkiä, eivätkä kaikki ihmiset jää elämäämme pitkäksi aikaa. Joskus kohtaaminen on vain yhden nyökkäyksen tai tervehdyksen mittainen. Mutta, oletko ajatellut, että sekin saattaa olla kovin merkityksellinen? 

Kuten sinäkin kerroit kirjeessäsi, myös minä ollut ollut paljon yksin – yksinäinenkin. Olen monessa eri tilanteessa omassa arjessani viime aikoina harmitellut, kun kukaan ei talven synkkyydessä edes hymyile toisilleen muusta kohtaamisesta puhumattakaan.

Ja olenpa minä mietiskellyt sitäkin, millaisia kohtaamisia tiellemme asettuu päivittäin, jotka voisivat antaa meille paljon, mutta me päätämmekin torjua ne.

Kerron sinulle esimerkin:

 

***

Istuin raitiovaunussa jokin aika sitten. Tiedät ne sellaiset neljän hengen penkit, joissa istutaan vastatusten ja jollaisia sitten on käytävän molemmin puolin?

Eräs nainen astui raitiovanuun sisään. Hän ei näyttänyt laitapuolen kulkijalta, mutta jotain silmiinpistävää hänessä oli; sellaista, että hänen olemuksensa sai ihmisen pysähtymään. Nainen oli pukeutunut tummiin ja oli alakuloisen oloinen.

Näillä neljän istuttavilla paikoilla, ikkunan vieressä kasvot menosuuntaan istui kaksi miestä, siis yksi kummallakin puolella käytävää. Muut kolme paikka heidän vieressään olivat tyhjiä.

Nainen kysyi ensin toiselta heistä: ”Anteeksi, olisiko mahdollista saada istua paikallesi siihen ikkunan viereen?” 

Mies katsoi naista vihaisen lasittunein silmin, ei sanonut mitään, mutta hänen katseesestaan pystyi lukemaan: “Mitä sinä keskeytätä minun kännykkän tuijottamiseni ja tuollaista kysyt, mene muualle, tämä on minun paikkani!”

Nainen huokaisi surullisena ja kääntyi toisella puolella käytävää istuvan miehen puoleen: ”Anteeksi, olisiko mahdollista saada istua paikallesi siihen ikkunan viereen?” 

Tämä toinen mies harkitsi asiaa sekunnin sadasosan, päätti antaa paikkansa naiselle ja siirtyi sitten istumaan tätä vastapäätä.

”Miksi halusit istua siihen, kun täällä on niin monta vapaata paikkaa?” mies kysyi.

”Minua pelottaa”, nainen vastasi.

”Miksi sinua pelottaa?”, mies ihmetteli.

Sitten nainen ryhtyi kertomaan kuinka on niin monta kertaa raitiovaunussa tippunut penkiltä siksi, että kuljettajat tekevät äkkiliikkeitä ja ajavat kovaa. Häneen on todella sattunut ja se on jättänyt pelon.

Näin nuo kaksi sysäytyivät hyväksyvään ja ymmärtävään ajatusten vaihtoon, ja minä sain seurata tätä kaikkea etäänpää.

Parin pysäkin jälkeen nainen poistui raitiovaunusta ja hymyili kevyesti. Tuo kohtaaminen saattoi olla hänelle hyvin merkityksellinen: Että joku kiinnostui ja kuuli! Hän sai kertoa pelostaan, josta, väitän, ei juuri ollut puhunut ihmisille puhunut. Ehkä ketään ei kiinnostanut? 

Ja mikä hienoa, myös tuo mies hymyili aivan eri tavalla kuin oli raitiovaunnuun astuessaan tehnyt.

***

 

Olen pyörittänyt tuota tapahtumaa mielessäni ja luulen oivaltaneeni yhden keskeisen avainajatuksen:

Kyky kiinnostua.

Kyky kiinnostua on ehkä tärkein asia, kun kuljemme kaduilla toistemme ohitse. Silloin, kun meille tarjoutuu kohtaamisen mahdollisuus. Siis se kyky katsoa ympärilleen ja kiinnostua havaitsemastaan. Sitten on valmis kohtaamaan, ja ottamaan vastaan kaiken mitä tuo kohtaaminen voi tarjota. Silloin on valmis moikkaamaan, hymyilemään tai pysähtyä hetkeksi keskustelemaan. Vai onko se kenties uskallus; uskallus kiinnostua?

Milloin olet viimeksi sanonut jollekin: “Olen kiinnostunut sinusta”? Mitähän tapahtuisi, jos sanoisi sen?

Lämpimin ajatuksin, Maija

Ps. En malta odottaa seuraava kirjettäsi, sillä olen valtavan kiinnostunut kuulemaan millaisia ajatuksia sinulla liikkuu mielessä juuri nyt!

Tämä kuva on Gran Canarian Arinagasta, joka-aauisella aamulenkilläni napattu.

Miltä tuntuu matkalla tuntemattomaan?

 

Sellaiselle lähdin viime kesänä; matkalle tuntemattomaan, filosofi Esa Saarisen seminaariin Kyprokselle pysähtymään hetkeksi oman ajatteluni äärelle.

Tiedätkö, on pakko tunnustaa. Toivoin, että tuolla reissulla tapaisin jonkun mielenkiintoisen miehen, ehkä sellaisen, jonka kanssa löytäisin edes hetkeksi rakkauden.

Mutta tapasinkin paljon arvokkaampaa, uuden sydänystävän.

Se oli selvää jo ihan ensihetkestä. Muistatko? Kymmenittäin ihmisiä seisoo passintarkastusjonossa odottaen maahanpääsyä. Avaudun kovaan ääneen jollekin edessäni jonottavalle, etten ole tajunnut yhtään ajatella, onko Kyproksella käytössä eurot vai olisiko minun pitänyt vaihtaa rahaa matkaa varten.

Ja sitten, jostain takaani kuulen äänen:

”Mä googlasin eilen illalla tuon ihan saman asian. Nyt tiedän, että on täällä eurot käytössä”.

Se olit sinä!

Jotenkin meidät oli liimattu yhteen. Koko seminaariviikon ilmestyimme sattumalta samoihin paikkoihin peräkanaa; nukuimme hotellihuoneissa, jotka olivat sijoittuneet päällekkäin, saavuimme peräkkäisillä hisseillä aamiaiselle ja satuimme suunnittelematta istumaan seminaarisaliin toisemme taakse. Kävimme keskittyneitä keskusteluja ja löysimme toisistamme paljon samankaltaisuuksia.

Olen viettänyt lukemattomia tunteja yksin, ollut hyvin yksinäinen ja kaivannut ystävää. Ja sitten me kohtasimme kuin suurena siunauksena, aivan sattumanvaraisesti. Tästä haluan kiittää sinua ja sitä voimaa, joka tapahtumia tiellemme ohjaa – sillä eiväthän nämä sattumia ehkä olekaan.

Matkalla tuntemattomaan voi kohdata korvaamattoman kauneuden.

Voisiko se olla hän? Niin ajattelin mielessäni hyvin pian, kun palasimme takaisin arkeen Kyproksen auringon alta.

Olen kirjoittanut ajatuksiani blogiini, yksin. Mielessä on jo pitkän muhinut, että haluaisin tehdä jotain yhdessä; kirjoittaa jotain yhdessä keskustellen elämästä, ihmetellen isoa ihmisyyttä, valen uskoa, tukien toista. Kenties kirjeitä toiselle, joita muutkin pääsisivät lukemaan, mutta kuka kykenisi kanssani tällaiseen?

Heitin sinulle pienen, hassun ajatukseni, ja ihastuit siihen heti. Ja niinpä me päätimme tarttua toimeen yhdessä; alkaa kirjoittaa kirjeitä toisillemme. Kirjeitä sinulle, tietämättä mitä tästä syntyisi, mihin se johtaisi ja kenelle se jotain tarkoittaisi!

Miltä sinusta tuntuu lähteä matkalle tuntemattomaan, yhdessä? Koska sillähän me olemme juuri nyt!

Lämmöllä,

Äm