Ehdotus verolle pantavaksi

Moi Maija,

Hiljaisuus kirjoittelurintamalla ei johdu siitä, että listasi ja sen ohella heittämäsi haaste olisi alkanut jännittää. Tai no, saattaa se ehkä vähän siitäkin johtua… Pistitpä nimittäin aika kovan! Mutta just tuota tarvitaan, heittäytymistä ja vähän sellaista kahjoa hullun rohkeutta. Eipähän tarvitse sitten jälkikäteen harmitella, ettei koskaan tullut kokeiltua, mihin kaikkeen olisi voinutkaan olla mahdollisuus, jos olisi vain uskaltanut enemmän. Kyllähän moni noista jutuista on itse asiassa aika pelottavia ja niissä saa laittaa itsensä likoon ihan huolella. Mutta rohkeuttahan ei ole se, ettei koskaan pelkää, vaan että toimii siitä pelosta huolimatta.

Olen muuten itsekin alkanut harrastaa tuota, että jakelen positiivisia kommentteja tuntemattomille. Poikkeuksetta kaikki ovat olleet tosi ilahtuneita ja itsellekin on tullut hyvä mieli, kun on sanonut ääneen, että toisella on kauniit hiukset tai kivat kumpparit. Avun pyytämistä ja tarjoamistakin olen jo ehtinyt opetella, siitäkin on pelkästään hyviä kokemuksia. Alastonmalliksi en kyllä lähde, enkä laskuvarjohyppyynkään ihan vain sen takia, etten usko kestäväni sitä lentoa pienessä ja vaappuvassa koneessa, mutta monia muita asioita voisin tuosta listaltasi hyvinkin kokeilla. Tosin aion kyllä tarttua haasteeseen ja laatia ihan omankin listani!

Mutta sellainen juttu, mikä siitä sun listasta tuli mieleen, oli se, että niistä kohdista moni liittyy toiseen ihmiseen tai toisiin ihmisiin. Ja ajattelen, että se on pelkästään hyvä juttu. Kävi tässä nimittäin eräänä päivänä niin, että lueskelin jotain työhyvinvointiin liittyvää tenttikirjaa, missä oli kappaleen otsikkona ”Sosiaalinen pääoma”. Satuin juuri viestittelemään erään hyvän ystäväni kanssa whatsappissa ja hän kyseli kuulumisiani, joten nappasin hänelle kuvan tuosta otsikosta. Ystäväni on kärsinyt pitkään yksinäisyydestä ja hän innostui pohtimaan asiaa.

Että mitä jos sosiaalinen pääoma olisikin sellaista pääomaa, mitä voitaisiin verottaa niiltä, joilla sitä on paljon ja siirtää sitten niille, joilla sitä on vähemmän?

Tämä oli mielestäni aivan briljantti ajatus! Ja se tuli nyt mieleeni ihan siksi, että moni noista listaamistasi asioista on hyviä keinoja sosiaalisen pääoman kartuttamiseen. Se kasvaa, kun sitä käytetään. En tiedä, miten tällaisen pääoman ”verotus” sitten ihan käytännössä menisi, mutta tottahan se on, että sekin on varallisuutta, mikä jakautuu nykymaailmassa kovin epätasaisesti. Yksinäisiä ihmisiä on aivan varmasti ollut aina, mutta toisaalta haluan ajatella, että aiemmin yhteisöt olivat pienempiä ja tiiviimpiä, jolloin jokainen tietyllä tapaa ehkä tunsi kuuluvansa johonkin isompaan laumaan ja olevansa osa jotain.

Sosiaalisen pääoman verotushan voisi olla juuri sitä, että kun itse on sen verran (hullun)rohkea, että uskaltautuu puhumaan ventovieraalle (selvinpäin ja keskellä talvea) tai tarjoutumaan siivousavuksi naapurin vanhalle rouvalle, eli antaa aikaansa ja huomiotaan, koska itsellä sitä juuri sillä hetkellä liikenee annettavaksi. Se saattaa sille vastaanottavalle henkilölle olla päivän ainoa juttuhetki tai ystävälliset sanat. Se saattaa sille toiselle olla se ainoa hetki, kun on olemassa jollekin toiselle.

Jos vain olisi olemassa jokin sellainen suomalaiselle mentaliteetille sopiva rituaali tai riittävän asiallinen lomake, minkä kanssa lähestyä. Että minulla tässä nyt olisi näitä ylimääräisiä tervehdyksiä ja ystävällisiä sanoja tälle päivälle, haluatko ottaa vastaan. Niin johan olisi helpompaa ottaa asia puheeksi.

Muistan niin elävästi, kuinka useampi vuosi sitten entinen kollegani järjesti muutaman muun kanssa Kampin Narinkka-torilla ”Hali-maanantaiksi” nimetyn tempauksen. Siellä me seistiin keskellä kalseaa marraskuista maanantaiaamua tarjoamassa halauksia ja iloisia postikortteja kiireisille ohikulkijoille. Torilla oli myös radiotoimittaja, joka oli maininnut asiasta aamun lähetyksessä, ja niinpä paikan päälle ilmestyi muutamakin vanhus ihan vain tuon radio-ohjelman innoittamina. Eräskin vanha rouva halasi tiukkaan ja pitkään, ei suunnilleen meinannut päästää irti. Hän kun ei ollut halannut ketään yli vuoteen. Toinen vanhempi herra pyyhki kyyneltä silmäkulmastaan samasta syystä, kun on niin yksin eikä ole ketään, ketä voisi edes halata tai tarttua kädestä kiinni.

Tuo tapahtuma palaa aina satunnaisesti mieleeni, sillä tuollaiset kohtaamiset jättävät jäljen. Ne saavat ajattelemaan, että minulla kyllä on sen verran sosiaalista pääomaa, että siitä riittäisi ihan verotettavaksikin. Voisiko tästä ehkä vinkata Verohallinnolle? Jos niihin uusiin ilmoituslappusiin saisi jonkun oman lokeron myös tälle omaisuustyypille?

final1555007777571

Halimisiin,

Ulrika x

 

Selvin päin ja keskellä talvea

Voi vitsi, Maija, osuitpa kirjeessäsi pohtimaan juuri samoja keloja, mitä itsekin olen mielessäni viime aikoina pyöritellyt! Eipä sen toisaalta pitäisi olla mikään yllätys. Tämän lyhyen ajan sisällä, mitä olemme ehtineet toisemme tuntea, se vaikuttaisi olevan pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Silti on kyllä ollut hauskaa huomata, että vaikka olemmekin monista samoista asioista kiinnostuneita ja ehkä jopa samaa mieltäkin, kuitenkin toisen tapa sanoittaa ja tuoda näkökulma itseä lähelle tulevaan aiheeseen saa aikaan uudenlaisia ajatuksia. Se on mielestäni todella siistiä ja valtava rikkaus elämässä ja ystävyydessä!

Jäin tosin miettimään kirjeesi jälkeen sitä, että kuinka usein me kuitenkin kiinnostumme ihmisistä, jotka vaikuttavat (ainakin ensi alkuun) meidän itsemme kaltaisilta. Kuinka helposti menemme kohti jotain tuttua ja turvallista. Siitähän minäkin kirjoitin sinulle ensimmäisessä kirjeessäni, että tämän ikäisenä sitä tunnistaa kaltaisensa ja ne, keiden kanssa on heti jotenkin helppoa ja luontevaa olla. Ei siinä tietenkään ole mitään väärää, päinvastoin. Sehän on juuri ihmiselle ominaista käytöstä.

Silti kuitenkin väitän, että meidän kannattaisi kiinnostua myös mahdollisimman erilaisista ihmisistä, ihmisistä, jotka todellakin näkevät asiat eri vinkkelistä kuin me itse.

Luin tänään Hesarista jutun kahdesta toisilleen entuudestaan tuntemattomasta henkilöstä, jotka asuvat samalla alueella ja ovat keskenään (ainakin muutaman ennakkoon heille esitetyn kysymyksen perusteella) monista asioista aivan päinvastaista mieltä. Heidät oli sitten istutettu kahvilaan keskustelemaan ja vaihtamaan näkemyksiä. Ainakin kirjoitetun artikkelin perusteella tätä ajatustenvaihtoa käytiin hyvässä hengessä ja kumpikin vaikutti valmiilta kuulemaan toista.

Minusta tuntuu, että hirveän usein, ainakin nykyisten kommenttipalstojen ja niissä esiintyvän nettiraivon perusteella, me vain keskitymme tuuttaamaan omaa näkemystämme vieläpä usein kovin saman mieliselle lähipiirille, yrittämättä edes kuulla, mitä huolia vastakkaista näkemystä edustavalla sydämellään ehkä on. Olin jotenkin todella ilahtunut tästä artikkelista, missä ainakin minun mielestäni haluttiin selvästi tuoda esiin se, että eri mieltä voi olla myös toista kunnioittavalla tavalla. Hain muuten itsekin tuohon kampanjaan mukaan! Raportoin sinulle siitä sitten myöhemmin, mikäli minulle joku keskustelukumppani sitä kautta löytyy.

Toinen asia, mikä mietityttää, on se, että miksi joku on jo luontaisesti kiinnostunut kiinnostumaan erilaisista ihmisistä, kun taas joku toinen ei. Tätähän sinäkin kirjeessäsi jo pohdiskelit. Varmasti kyseessä on osin persoonallisuuskysymys, mutta voi myös osin olla opittua ja muutettavissa, mikäli asia tulee itselle jotenkin tärkeäksi. Ajattelen, että erilaisten kohtaamisten ja varsinkin niiden merkityksellisyyden huomaamisen taustalla on kiinnostus olla kiinnostunut (tämä taitaa muuten olla joku E. Saarisen käyttämä termi!). Että ylipäätään kiinnostun siitä ajatuksesta, että voin olla kiinnostunut ja että itse samalla luon omalta osaltani erilaisille kohtaamisille mahdollisuuden. Saatkohan nyt ajatuksestani kiinni? Onko se sitten kykyä kiinnostua, en tiedä. Omakohtaisen kokemuksen pohjalta ajattelen, että tässäkin on paljolti kyse juuri siitä, minkä tietoisesti ajattelee olevan itselle tärkeää ja arvokasta. Se on asia, tai arvovalinta, mistä voimme tehdä päätöksen.

Jos päätän, että toisista ihmisistä kiinnostuminen ja pienet arjen tason kohtaamiset ovat minulle tärkeitä, niin silloinhan alan luoda niille tietoisesti tilaa enkä väistele niitä.

Ja tässä tullaankin sitten siihen paradoksiin, että ne laitteet, mitkä on alun perin luotu tuomaan ihmisiä yhteen, toimivat kyllä nykymaailmassa aika monen kohtaamisen esteenä. Kun me vain istumme busseissa ja junissa tai kahviloissa katseet liimattuina puhelimiimme, ei niitä maagisia toisen katseen tavoittavia kohtaamisia ja ystävällisiä hymyjä tapahdu. Linkkaan tähän nyt toisenkin tekstin, jonka juuri luin, mikäli tämä on mennyt sinulta ohi, sillä Maaret Kallio kirjoittaa kolumnissaan asiasta niin osuvasti, että hän vei minulta sanat suusta.

Niin paljon hyvää kuin teknologinen kehitys onkin meille tuonut, on tämä kuitenkin se nurja puoli, että se samalla sulkee mahdollisuuden inhimilliseltä yhteydeltä niiden uusien tyyppien kanssa, joita ympärillämme koko ajan pyörii.

Kuinka monta kiinnostavaa kohtaamista onkaan jäänyt minultakin kokematta, kun olen vain mieli puuduksissa selannut somen uutisvirtaa (missä lopulta hyvin harvoin on edes mitään kovin kiinnostavaa)! Tai kun olen kiireisenä asioinut automaattikassalla sen sijaan, että olisin voinut saada palvelua ihan elävältä ihmiseltä?

Kirjeitä sinulle kuuntelemisen taito

Sain muuten tämän yllä olevan kortin lähes tasan vuosi sitten hyvältä ystävältäni. Hän halusi sillä kiittää eräästä sinänsä pienestä, mutta hänelle tuolloin erittäin merkityksellisestä eleestä. Se on minulla edelleen kiinni eteisen peilissä muistuttamassa joka päivä siitä, mikä on tärkeää.

Onkohan tämä kohtaamattomuus jotenkin suomalaisuudelle ominaista? Tai paremminkin eteläsuomalaisessa suurehkossa kaupungissa asustelevalle? Juteltiin tästä juuri erään alun perin Oulusta kotoisin olevan ystäväni kanssa, kuinka Helsingissä ihmiset katsovat oudosti, jos hän erehtyy juttelemaan niitä näitä samalla bussipysäkillä tai kaupan kassajonossa seisoskelevien kanssa. Muistan itsekin herättäneeni aikoinaan hämmennystä, kun Meksikosta täällä käydessäni koin pakottavaa tarvetta vaihtaa pari sanaa esimerkiksi samaan hissiin sattuneiden kanssa. Eihän sellainen nyt mitenkään sovi! Nyt kun tätä jäin oikein miettimään, niin huomaan, että ulkomailla reissatessa ventovieraiden kesken juttelu tai hymyily on jollain lailla luontevampaa. Se on kyllä todella iso sääli, sillä monet pienet, hyvin arkiset kohtaamiset ovat kuitenkin niitä, mitkä tuovat päivään aina omanlaisensa mausteen. Väittäisinkin, että aika monet tämän hetken haasteet ihan yhteiskunnallisellakin tasolla johtuvat arjen kohtaamattomuudesta ja siitä, ettemme ole tarpeeksi kiinnostuneita muista näiden erilaisuudesta huolimatta.

Nyt siis: vähemmän pikakassoja ja puhelimen näytön tuijottelua! Enemmän hymyjä, katseita ja tuntemattomien huomaamista! Ja keskustelun aloituksia! Ihan siis selvin päin ja keskellä talvea. Tiedän, kuulostaa aika hurjalta, mutta uskon, että se on mahdollista. Ja onneksi keväthän on jo aivan käsillä.

Kiinnostunein terveisin,

Ulrika x

Majakka ja peräpää

 

Muistan ensikohtaamisemme passintarkastusjonossa erityisen selvästi! Olin reissussa yksin – jotain, mitä en yleensä tee. Se oli tietoinen valinta, sillä ajattelin Pafos-seminaarin olevan sellainen paikka, minne on hyvä lähteä ilman omaa seuralaista. Ei ole pakko viettää aikaa kenenkään kanssa, jos ei halua, vaan on helppoa vetäytyä omiin oloihinsa, jos siltä tuntuu. Kuitenkin tarjolla olisi paljon seuraa muista samanhenkisistä ihmisistä, mikäli seuraa kaipaa. Silti huomasin lentokentällä tarkkailevani uteliaana, kuinka moni näyttikin jo tuntevan toisensa entuudestaan eri yhteyksistä tai olevan selvästi matkalla jonkun kanssa.

Sain tietää saaneeni seminaaripaikan vasta vähän ennen matkalle lähtöä, joten en ollut ehtinyt valmistautua siihen oikein mitenkään (sen paremmin henkisesti, kuin valuuttojenkaan osalta). Oli vain tunne, että tämä voisi nyt tehdä minulle hyvää. Yksinelävänä yksinyrittäjänä sitä tulee vietettyä kohtalaisen paljon aikaa, no, yksin. Omat ajatukseni ovat minulle varsin tuttuja ja vaikka harrastankin paljon itsereflektointia, tuppaavat ajatukset silti kiertämään sitä tutuksi tullutta latua. Edellinen vuosi oli ollut kirjaprojektin takia kohtalaisen raskas ja tuntui, että on tarvetta tehdä tilaa jollekin uudelle. Niinpä ajattelin lähteä matkaan mieli avoinna ja katsoa, mitä tapahtuu ja kehen törmään. Ja kyllä, myönnettäköön, minuakin kutkutti ajatus siitä, että saattaisin matkalla kohdata jonkun potentiaalisen miespuolisen hengenheimolaisen!

20180610_090355

Hassuja, pieniä sattumuksia koko seminaariviikko täynnä. Sinullakin oli mukanasi Saara Turusen ”Rakkaudenhirviö” lomalukemisena. Sinäkin olit lukenut ensin ”Sivuhenkilön”.  Se, että vahingossa kävelimme aina peräkanaa milloin lounaalle, milloin hisseille.

Jos jo muutamassa päivässä huomaa täydentävänsä toisen lauseita tai hihkaisevansa ”mä ajattelin just ihan samaa!”, tietää olevansa samaa heimoa.

Jotenkin tuntuu, että se on sellainen iän ja lisääntyneen itsetuntemuksen mukanaan tuoma etu, että tunnistaa helposti kaltaisensa. Ja sitä myös arvostaa eri tavalla, sillä tietää, ettei se ole mitenkään itsestäänselvyys.

Tuntemattomaan heittäytyminen ystävän kanssa on paljon vähemmän pelottavaa, kuin mitä se olisi yksin. Sinänsä kirjeenvaihto on minulle kyllä tuttua puuhaa. Teininä kirjekavereita taisi parhaimmillaan olla 40-50 ympäri maailmaa! Osan kanssa kirjoitettiin oikeasti ihan kohtalaisen syvällistä pohdintaa sen ikäisen elämästä. Osan kanssa yhdistävä tekijä taisi ennemminkin olla vain se, että fanitettiin molemmat Take Thatia. Niinpä kirjeenvaihtokin hiipui fanituksen väistyttyä. Jossain vaiheessa fyysisten kirjeiden kirjoittelu kuitenkin jäi niiden muidenkin kanssa, varmaan sähköpostin ansiosta.

Nyt tuntuu, ettei kukaan kirjoita oikeastaan edes sähköposteja muussa kuin työtarkoituksessa.

Vai milloin viimeksi olet saanut pelkästään kuulumisten vaihdon vuoksi kirjoitetun sähköpostin? Blogin kirjoittelu yksin taas on enemmän omaa pohdintaa ja tuntuu, että jopa blogien kommentointi on vähentynyt. Ajatustenvaihto taitaakin sujua enemmänkin dialogimuotoisena pikaviestittelynä jossain monista kanavista. Siinä on toki puolensa, mutta sellainen syvempi pysähtyminen ajatusten äärelle silloin kyllä helposti jää. Omassa päässä raksuttaa, mutta koska huomaan pisteiden pomppivan ruudulla ja toisen kirjoittavan vastausta, jäänkin odottamaan ja silloin oma ajatukseni karkaa tai muuttaa muotoaan.

Luin juuri Mia Kankimäen kirjan ”Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin”. Siinä hän lainaa Sei Shōnagonin tekstiä 1000 vuoden takaa:

”Kuinka syvästi sitä masentuisikaan, jollei kirjeitä olisi olemassa! Kun on murehtinut jostain ja haluaa kertoa siitä tietylle ihmiselle, millainen helpotus on vuodattaa se kaikki kirjeeseen! Vielä suurempi on ilo kun vastaus saapuu. Silloin kirje todella tuntuu elämän eliksiiriltä.”

Minusta tämä on kutkuttavaa! Tunnistan sinussa samankaltaisuuden, joka yhdistää, mutta en kuitenkaan vielä tunne sinua kovin hyvin. Eniten ehkä mietityttää kirjeen kirjoittaminen niin, että sen tietää päätyvän julkiselle alustalle, missä kuka tahansa voi ajatustenvaihtoamme käydä seuraamassa. Mietin, alanko huomaamattani suodattaa ajatuksiani.

Kuitenkin haluan kirjeissäni ajatella kirjoittavani niitä ensisijaisesti sinulle.

Nautin jo nyt suunnattomasti ajatuksesta, että kerrankin voi luoda jotain uutta yhdessä toisen kanssa, eikä tarvitse puurtaa yksin! Tyhjän paperin tuottama tuska sekä ajatus siitä, että ”ei tätä kuitenkaan kukaan lue”, ovat jo ehtineet tulla moneen otteeseen tutuiksi.

Tiedän, että ainakin sinä luet. Ja ainakin sinä vastaat.

– Ulrika x