Joulukirje

Moi Maija,

Niinhän siinä pääsi käymään, että hyvistä aikeista huolimatta kuukaudet hujahtivat ja sinulle jo aloittamani kirjeet jäivät makaamaan tuonne luonnos-kansioon. Muistan kuitenkin lapsuudestani, että eräällä perhetutullamme oli tapana lähettää aina jouluisin kortin sijaan kirje, johon hän oli koonnut perheensä kuulumisia ja tapahtumia siltä vuodelta. Päätin siis jatkaa traditiota!

kristine-tanne-_i3l6nerhYc-unsplash

Mennyt vuosi on tähän asti ollut monella tapaa opettavainen. Jos yhdellä sanalla pitäisi kiteyttää, sanoisin että teemana nousee mieleen rajat. Kyseessä ei siis ole ollut mikään tietoinen, vuoden alussa tehty päätös, vaan eri tilanteiden esiin nostama haaste. Ei, itse asiassa yksi sana ei siltikään riitä. Rajojen lisäksi tähän vuoteen on liittynyt myös rehellisyys. Tämä on yhdistelmänä osoittautunut minulle sellaiseksi, mikä on vaatinut erityistä ponnistelua. On pitänyt olla itselleen rehellinen, tunnistaa omia rajojaan, vetää niitä tai pitää löydetyistä rajoista kiinni.

Ongelma ei ole ollut niinkään se, että olisin aiemmin ollut täysin epärehellinen ja rajaton. Enemmän on ollut kyse siitä, että omien rajojen tunnistamiseen ja vetämiseen on liittynyt sellainen minulle epämieluisa seikka, että en silloin ole välttämättä ollut vastapuolen mielestä se mukava ja joustava tyyppi, joka haluaisin olla. Olen aiemmin usein ollut tilanteissa, joissa olen vain ollut hiljaa, jättänyt oman mielipiteeni sanomatta tai mielipahani ilmaisematta konfliktin välttämisen toivossa. On ollut tärkeämpää, ettei muille tule paha mieli ja ennen kaikkea, ettei minua hylätä siksi, että saatankin rajoja puolustaessani olla toisen mielestä hieman hankala tai ikävä tyyppi.

Yhteys omaan itseen ja omiin tunteisiin on kuitenkin hyvinvoinnin edellytys.

Monet meistä hakee toisilta hyväksyntää ja arvostusta, missä ei tietenkään ole mitään pahaa, mutta ennen kaikkea olisi tärkeää itse oppia arvostamaan itseään. Omien rajojen tunnistaminen ja puolustaminen on itsen arvostamista käytännössä. Muuten sitä helposti hukkaa itsensä ja lopulta uupuu, kun koko ajan pyllistelee ja kumartelee eri suuntiin. Kun riittävän paljon lakaisee asioita maton alle, alkaa pöytä sen maton päällä jossain vaiheessa keikkua.

Mitä tämä on siis minulle opettanut? Ainakin sen, että todelliset ystävyydet kyllä kestävät konfliktit ja vaikeidenkin asioiden käsittelyn. Jos arvostus on molemminpuolista, riittää ymmärrys yleensä katsomaan hetkistä mielipahaa pidemmälle. Ystävyyden päättymisen taas huomaan tekevän todella kipeää, eikä toisaalta mikään ihme, sillä sehän vain vahvistaa hylätyksi tulemisen pelkoani, mikä minulla on aiemmin estänyt omien tunteideni ilmaisun. Suru jonkin asian menettämisestä kertoo sen tärkeydestä, mutta joskus on vain hyväksyttävä tilanne sellaisena kuin se on. Mistä tullaankin sitten siihen rehellisyyteen ja sen merkitykseen. Valmiiksi täällä ei kukaan taida tulla, ja luulenkin että nämä ovat teemoja, joiden parissa saan harjoitella pitkin matkaa.

On vuoteen mahtunut kuitenkin paljon hyvääkin! Olen työrintamalla saanut ilokseni kohdata aivan mahtavia haasteita ja upeita uusia asiakkaita, ja vihdoin tuntuu siltä, että olen todella onnistunut löytämään oman ikigaini. Pidin ihan kunnon kesälomankin, mikä tuli tänä vuonna tarpeeseen. Ja täytin 40! Ai että, niistä juhlista tuli kyllä ikimuistoiset. Vieläkin hykertelen mielessäni ihmisten asuvalinnoille, oli kyllä niin täydellinen 70-lukusimulaattori, että huhhuh!

Yhtenä vuoden kohokohtana on pakko mainita syksyn Pafos-seminaari. Tämähän oli minulle nyt toinen kerta, ja olit tuon viikon aikana mielessäni monta kertaa, sillä tapahtuihan meidänkin ensikohtaaminen ja ystävyyden alku samoissa puitteissa. On uskomatonta, miten upeasti Esa Saarinen osaa virittää seminaariosallistujista koostuvan orkesterin soittamaan yhteen ja miten jokaisessa kohtaamisessa aivan ventovieraiden kesken on läsnä kunnioitus ja arvostus toista kohtaan. Aito ja vilpitön halu nähdä toisessa se hyvä, mikä hänessä on, vaikkei se aina olisi niin ilmiselvää. Tai sanon tämän vielä hieman toisin, Esan sanoin: “meissä on enemmän hyvää, kuin mitä päälle päin näkyy.” Tähän haluan uskoa, ja tätä haluan omassa ajattelussani vaalia.

Mietin, kuinka ainutlaatuista on saada tutustua uusiin ihmisiin tuollaisessa ympäristössä. Kuinka etuoikeutettua se on. Kuulin toistuvasti, miten harvinaista usealle oli saada käydä keskusteluja sillä tasolla tai tulla nähdyksi, kuulluksi ja kohdatuksi sellaisen hyväksynnän ja rakkaudellisuuden ympäröimänä. Pafoksella tajusin, kuinka siinä mielessä todella onnekas olen, että minun elämässäni on oikeastaan enimmäkseen sellaisia ympäristöjä ja ystävyyksiä, joissa tämä mahdollistuu ja on itse asiassa jopa se kohtaamisen perusvire. Siitä tunnen todella syvää kiitollisuutta.

Mietin, kuinka yksi viikko tuollaisessa ympäristössä voi olla käänteentekevä niin monella tavalla. Useille se sitä tuntuu olevan. Itse olen ehkä käynyt läpi jo sellaisia muljauksia elämäni aikana, että olisi oikeastaan aika ihmeellistäkin, jos viikko Pafoksella toisi jonkin aivan mullistavan käänteen. Sen sijaan uskon sen toimivan minulle loistavana mahdollisuutena ottaa pieni välitsekkaus itseni kanssa ja tarkistaa suuntaa, sekä tutustua moniin uskomattoman upeisiin ihmisiin, joihin en muuten välttämättä törmäisi. Olen melko varma, että moni ystävyys, meidänkin, saa hyvin poikkeuksellisen alun, kun se tapahtuu tuollaisessa ”elämää vahvistavan läsnäolon ja rinnalla olevuuden maagisessa nosteessa.”

Kiitos, Maija, ystävyydestäsi tähän asti ja tulevaisuudessa. Minne kaikkialle se tuleekaan meitä vielä kuljettamaan!

Ihanaa ja rentouttavaa joulua ❤

Rakkaudella,

Ulrika

Selvin päin ja keskellä talvea

Voi vitsi, Maija, osuitpa kirjeessäsi pohtimaan juuri samoja keloja, mitä itsekin olen mielessäni viime aikoina pyöritellyt! Eipä sen toisaalta pitäisi olla mikään yllätys. Tämän lyhyen ajan sisällä, mitä olemme ehtineet toisemme tuntea, se vaikuttaisi olevan pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Silti on kyllä ollut hauskaa huomata, että vaikka olemmekin monista samoista asioista kiinnostuneita ja ehkä jopa samaa mieltäkin, kuitenkin toisen tapa sanoittaa ja tuoda näkökulma itseä lähelle tulevaan aiheeseen saa aikaan uudenlaisia ajatuksia. Se on mielestäni todella siistiä ja valtava rikkaus elämässä ja ystävyydessä!

Jäin tosin miettimään kirjeesi jälkeen sitä, että kuinka usein me kuitenkin kiinnostumme ihmisistä, jotka vaikuttavat (ainakin ensi alkuun) meidän itsemme kaltaisilta. Kuinka helposti menemme kohti jotain tuttua ja turvallista. Siitähän minäkin kirjoitin sinulle ensimmäisessä kirjeessäni, että tämän ikäisenä sitä tunnistaa kaltaisensa ja ne, keiden kanssa on heti jotenkin helppoa ja luontevaa olla. Ei siinä tietenkään ole mitään väärää, päinvastoin. Sehän on juuri ihmiselle ominaista käytöstä.

Silti kuitenkin väitän, että meidän kannattaisi kiinnostua myös mahdollisimman erilaisista ihmisistä, ihmisistä, jotka todellakin näkevät asiat eri vinkkelistä kuin me itse.

Luin tänään Hesarista jutun kahdesta toisilleen entuudestaan tuntemattomasta henkilöstä, jotka asuvat samalla alueella ja ovat keskenään (ainakin muutaman ennakkoon heille esitetyn kysymyksen perusteella) monista asioista aivan päinvastaista mieltä. Heidät oli sitten istutettu kahvilaan keskustelemaan ja vaihtamaan näkemyksiä. Ainakin kirjoitetun artikkelin perusteella tätä ajatustenvaihtoa käytiin hyvässä hengessä ja kumpikin vaikutti valmiilta kuulemaan toista.

Minusta tuntuu, että hirveän usein, ainakin nykyisten kommenttipalstojen ja niissä esiintyvän nettiraivon perusteella, me vain keskitymme tuuttaamaan omaa näkemystämme vieläpä usein kovin saman mieliselle lähipiirille, yrittämättä edes kuulla, mitä huolia vastakkaista näkemystä edustavalla sydämellään ehkä on. Olin jotenkin todella ilahtunut tästä artikkelista, missä ainakin minun mielestäni haluttiin selvästi tuoda esiin se, että eri mieltä voi olla myös toista kunnioittavalla tavalla. Hain muuten itsekin tuohon kampanjaan mukaan! Raportoin sinulle siitä sitten myöhemmin, mikäli minulle joku keskustelukumppani sitä kautta löytyy.

Toinen asia, mikä mietityttää, on se, että miksi joku on jo luontaisesti kiinnostunut kiinnostumaan erilaisista ihmisistä, kun taas joku toinen ei. Tätähän sinäkin kirjeessäsi jo pohdiskelit. Varmasti kyseessä on osin persoonallisuuskysymys, mutta voi myös osin olla opittua ja muutettavissa, mikäli asia tulee itselle jotenkin tärkeäksi. Ajattelen, että erilaisten kohtaamisten ja varsinkin niiden merkityksellisyyden huomaamisen taustalla on kiinnostus olla kiinnostunut (tämä taitaa muuten olla joku E. Saarisen käyttämä termi!). Että ylipäätään kiinnostun siitä ajatuksesta, että voin olla kiinnostunut ja että itse samalla luon omalta osaltani erilaisille kohtaamisille mahdollisuuden. Saatkohan nyt ajatuksestani kiinni? Onko se sitten kykyä kiinnostua, en tiedä. Omakohtaisen kokemuksen pohjalta ajattelen, että tässäkin on paljolti kyse juuri siitä, minkä tietoisesti ajattelee olevan itselle tärkeää ja arvokasta. Se on asia, tai arvovalinta, mistä voimme tehdä päätöksen.

Jos päätän, että toisista ihmisistä kiinnostuminen ja pienet arjen tason kohtaamiset ovat minulle tärkeitä, niin silloinhan alan luoda niille tietoisesti tilaa enkä väistele niitä.

Ja tässä tullaankin sitten siihen paradoksiin, että ne laitteet, mitkä on alun perin luotu tuomaan ihmisiä yhteen, toimivat kyllä nykymaailmassa aika monen kohtaamisen esteenä. Kun me vain istumme busseissa ja junissa tai kahviloissa katseet liimattuina puhelimiimme, ei niitä maagisia toisen katseen tavoittavia kohtaamisia ja ystävällisiä hymyjä tapahdu. Linkkaan tähän nyt toisenkin tekstin, jonka juuri luin, mikäli tämä on mennyt sinulta ohi, sillä Maaret Kallio kirjoittaa kolumnissaan asiasta niin osuvasti, että hän vei minulta sanat suusta.

Niin paljon hyvää kuin teknologinen kehitys onkin meille tuonut, on tämä kuitenkin se nurja puoli, että se samalla sulkee mahdollisuuden inhimilliseltä yhteydeltä niiden uusien tyyppien kanssa, joita ympärillämme koko ajan pyörii.

Kuinka monta kiinnostavaa kohtaamista onkaan jäänyt minultakin kokematta, kun olen vain mieli puuduksissa selannut somen uutisvirtaa (missä lopulta hyvin harvoin on edes mitään kovin kiinnostavaa)! Tai kun olen kiireisenä asioinut automaattikassalla sen sijaan, että olisin voinut saada palvelua ihan elävältä ihmiseltä?

Kirjeitä sinulle kuuntelemisen taito

Sain muuten tämän yllä olevan kortin lähes tasan vuosi sitten hyvältä ystävältäni. Hän halusi sillä kiittää eräästä sinänsä pienestä, mutta hänelle tuolloin erittäin merkityksellisestä eleestä. Se on minulla edelleen kiinni eteisen peilissä muistuttamassa joka päivä siitä, mikä on tärkeää.

Onkohan tämä kohtaamattomuus jotenkin suomalaisuudelle ominaista? Tai paremminkin eteläsuomalaisessa suurehkossa kaupungissa asustelevalle? Juteltiin tästä juuri erään alun perin Oulusta kotoisin olevan ystäväni kanssa, kuinka Helsingissä ihmiset katsovat oudosti, jos hän erehtyy juttelemaan niitä näitä samalla bussipysäkillä tai kaupan kassajonossa seisoskelevien kanssa. Muistan itsekin herättäneeni aikoinaan hämmennystä, kun Meksikosta täällä käydessäni koin pakottavaa tarvetta vaihtaa pari sanaa esimerkiksi samaan hissiin sattuneiden kanssa. Eihän sellainen nyt mitenkään sovi! Nyt kun tätä jäin oikein miettimään, niin huomaan, että ulkomailla reissatessa ventovieraiden kesken juttelu tai hymyily on jollain lailla luontevampaa. Se on kyllä todella iso sääli, sillä monet pienet, hyvin arkiset kohtaamiset ovat kuitenkin niitä, mitkä tuovat päivään aina omanlaisensa mausteen. Väittäisinkin, että aika monet tämän hetken haasteet ihan yhteiskunnallisellakin tasolla johtuvat arjen kohtaamattomuudesta ja siitä, ettemme ole tarpeeksi kiinnostuneita muista näiden erilaisuudesta huolimatta.

Nyt siis: vähemmän pikakassoja ja puhelimen näytön tuijottelua! Enemmän hymyjä, katseita ja tuntemattomien huomaamista! Ja keskustelun aloituksia! Ihan siis selvin päin ja keskellä talvea. Tiedän, kuulostaa aika hurjalta, mutta uskon, että se on mahdollista. Ja onneksi keväthän on jo aivan käsillä.

Kiinnostunein terveisin,

Ulrika x