Selvin päin ja keskellä talvea

Voi vitsi, Maija, osuitpa kirjeessäsi pohtimaan juuri samoja keloja, mitä itsekin olen mielessäni viime aikoina pyöritellyt! Eipä sen toisaalta pitäisi olla mikään yllätys. Tämän lyhyen ajan sisällä, mitä olemme ehtineet toisemme tuntea, se vaikuttaisi olevan pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Silti on kyllä ollut hauskaa huomata, että vaikka olemmekin monista samoista asioista kiinnostuneita ja ehkä jopa samaa mieltäkin, kuitenkin toisen tapa sanoittaa ja tuoda näkökulma itseä lähelle tulevaan aiheeseen saa aikaan uudenlaisia ajatuksia. Se on mielestäni todella siistiä ja valtava rikkaus elämässä ja ystävyydessä!

Jäin tosin miettimään kirjeesi jälkeen sitä, että kuinka usein me kuitenkin kiinnostumme ihmisistä, jotka vaikuttavat (ainakin ensi alkuun) meidän itsemme kaltaisilta. Kuinka helposti menemme kohti jotain tuttua ja turvallista. Siitähän minäkin kirjoitin sinulle ensimmäisessä kirjeessäni, että tämän ikäisenä sitä tunnistaa kaltaisensa ja ne, keiden kanssa on heti jotenkin helppoa ja luontevaa olla. Ei siinä tietenkään ole mitään väärää, päinvastoin. Sehän on juuri ihmiselle ominaista käytöstä.

Silti kuitenkin väitän, että meidän kannattaisi kiinnostua myös mahdollisimman erilaisista ihmisistä, ihmisistä, jotka todellakin näkevät asiat eri vinkkelistä kuin me itse.

Luin tänään Hesarista jutun kahdesta toisilleen entuudestaan tuntemattomasta henkilöstä, jotka asuvat samalla alueella ja ovat keskenään (ainakin muutaman ennakkoon heille esitetyn kysymyksen perusteella) monista asioista aivan päinvastaista mieltä. Heidät oli sitten istutettu kahvilaan keskustelemaan ja vaihtamaan näkemyksiä. Ainakin kirjoitetun artikkelin perusteella tätä ajatustenvaihtoa käytiin hyvässä hengessä ja kumpikin vaikutti valmiilta kuulemaan toista.

Minusta tuntuu, että hirveän usein, ainakin nykyisten kommenttipalstojen ja niissä esiintyvän nettiraivon perusteella, me vain keskitymme tuuttaamaan omaa näkemystämme vieläpä usein kovin saman mieliselle lähipiirille, yrittämättä edes kuulla, mitä huolia vastakkaista näkemystä edustavalla sydämellään ehkä on. Olin jotenkin todella ilahtunut tästä artikkelista, missä ainakin minun mielestäni haluttiin selvästi tuoda esiin se, että eri mieltä voi olla myös toista kunnioittavalla tavalla. Hain muuten itsekin tuohon kampanjaan mukaan! Raportoin sinulle siitä sitten myöhemmin, mikäli minulle joku keskustelukumppani sitä kautta löytyy.

Toinen asia, mikä mietityttää, on se, että miksi joku on jo luontaisesti kiinnostunut kiinnostumaan erilaisista ihmisistä, kun taas joku toinen ei. Tätähän sinäkin kirjeessäsi jo pohdiskelit. Varmasti kyseessä on osin persoonallisuuskysymys, mutta voi myös osin olla opittua ja muutettavissa, mikäli asia tulee itselle jotenkin tärkeäksi. Ajattelen, että erilaisten kohtaamisten ja varsinkin niiden merkityksellisyyden huomaamisen taustalla on kiinnostus olla kiinnostunut (tämä taitaa muuten olla joku E. Saarisen käyttämä termi!). Että ylipäätään kiinnostun siitä ajatuksesta, että voin olla kiinnostunut ja että itse samalla luon omalta osaltani erilaisille kohtaamisille mahdollisuuden. Saatkohan nyt ajatuksestani kiinni? Onko se sitten kykyä kiinnostua, en tiedä. Omakohtaisen kokemuksen pohjalta ajattelen, että tässäkin on paljolti kyse juuri siitä, minkä tietoisesti ajattelee olevan itselle tärkeää ja arvokasta. Se on asia, tai arvovalinta, mistä voimme tehdä päätöksen.

Jos päätän, että toisista ihmisistä kiinnostuminen ja pienet arjen tason kohtaamiset ovat minulle tärkeitä, niin silloinhan alan luoda niille tietoisesti tilaa enkä väistele niitä.

Ja tässä tullaankin sitten siihen paradoksiin, että ne laitteet, mitkä on alun perin luotu tuomaan ihmisiä yhteen, toimivat kyllä nykymaailmassa aika monen kohtaamisen esteenä. Kun me vain istumme busseissa ja junissa tai kahviloissa katseet liimattuina puhelimiimme, ei niitä maagisia toisen katseen tavoittavia kohtaamisia ja ystävällisiä hymyjä tapahdu. Linkkaan tähän nyt toisenkin tekstin, jonka juuri luin, mikäli tämä on mennyt sinulta ohi, sillä Maaret Kallio kirjoittaa kolumnissaan asiasta niin osuvasti, että hän vei minulta sanat suusta.

Niin paljon hyvää kuin teknologinen kehitys onkin meille tuonut, on tämä kuitenkin se nurja puoli, että se samalla sulkee mahdollisuuden inhimilliseltä yhteydeltä niiden uusien tyyppien kanssa, joita ympärillämme koko ajan pyörii.

Kuinka monta kiinnostavaa kohtaamista onkaan jäänyt minultakin kokematta, kun olen vain mieli puuduksissa selannut somen uutisvirtaa (missä lopulta hyvin harvoin on edes mitään kovin kiinnostavaa)! Tai kun olen kiireisenä asioinut automaattikassalla sen sijaan, että olisin voinut saada palvelua ihan elävältä ihmiseltä?

Kirjeitä sinulle kuuntelemisen taito

Sain muuten tämän yllä olevan kortin lähes tasan vuosi sitten hyvältä ystävältäni. Hän halusi sillä kiittää eräästä sinänsä pienestä, mutta hänelle tuolloin erittäin merkityksellisestä eleestä. Se on minulla edelleen kiinni eteisen peilissä muistuttamassa joka päivä siitä, mikä on tärkeää.

Onkohan tämä kohtaamattomuus jotenkin suomalaisuudelle ominaista? Tai paremminkin eteläsuomalaisessa suurehkossa kaupungissa asustelevalle? Juteltiin tästä juuri erään alun perin Oulusta kotoisin olevan ystäväni kanssa, kuinka Helsingissä ihmiset katsovat oudosti, jos hän erehtyy juttelemaan niitä näitä samalla bussipysäkillä tai kaupan kassajonossa seisoskelevien kanssa. Muistan itsekin herättäneeni aikoinaan hämmennystä, kun Meksikosta täällä käydessäni koin pakottavaa tarvetta vaihtaa pari sanaa esimerkiksi samaan hissiin sattuneiden kanssa. Eihän sellainen nyt mitenkään sovi! Nyt kun tätä jäin oikein miettimään, niin huomaan, että ulkomailla reissatessa ventovieraiden kesken juttelu tai hymyily on jollain lailla luontevampaa. Se on kyllä todella iso sääli, sillä monet pienet, hyvin arkiset kohtaamiset ovat kuitenkin niitä, mitkä tuovat päivään aina omanlaisensa mausteen. Väittäisinkin, että aika monet tämän hetken haasteet ihan yhteiskunnallisellakin tasolla johtuvat arjen kohtaamattomuudesta ja siitä, ettemme ole tarpeeksi kiinnostuneita muista näiden erilaisuudesta huolimatta.

Nyt siis: vähemmän pikakassoja ja puhelimen näytön tuijottelua! Enemmän hymyjä, katseita ja tuntemattomien huomaamista! Ja keskustelun aloituksia! Ihan siis selvin päin ja keskellä talvea. Tiedän, kuulostaa aika hurjalta, mutta uskon, että se on mahdollista. Ja onneksi keväthän on jo aivan käsillä.

Kiinnostunein terveisin,

Ulrika x

Olen kiinnostunut sinusta!

 

Hei Ulrika!

Jessica Myers Kalifornian Sacramentosta! Hän oli ensimmäinen kirjekaverini ala-asteen kolmannella luokalla. Mitähän hänelle mahtaa kuulua? Jessica palasi mieleeni, kun puhuit viime kirjeessäsi kirjeenvaihdon hienoudesta ja jännittävyydestä.

Voi, millainen maailma aukesikaan Keski-Suomessa asuvalle pikkutytölle kahdeksankymmentäluvun lopussa, kun hän sai kirjeitä kaukaa meren takaa! En ikinä unohda Jessican lähettämiä kuvia maatilalta, jossa hän perheineen asui. Olin valtavan kiinnostunut Amerikasta, maailmasta jossa kirjeystäväni eli. Ahmin kaikki tarinat, joita hän elämästään kertoi ja innostuin jakamaan omiani. Ajattele, millä tavoin kaksi pientä koululaista voivatkaan kohdata – ala-asteemme opettajat olivat ihan sattumanvaraisesti laittaneet juuri meidät kirjeenvaihtoon.

Kirjeet ovat kaunis kohtaamisen muoto.

Luulen, että kirjeiden taika on siinä, että ne todella osittavat kiinnostuksen. Vaihdetaan kuulumisia, ja ollaan kiinnostuneita siitä, mitä toiselle kuuluu! Kun viitsii ja vaivautuu kirjoittaa, ajatella toista ja sitä mitä juuri hänelle haluaisi sanoa tai kysyä, on yksi hienoimmista keinoista kertoa olevansa aidosti kiinnostunut toisesta. Kirje vaatii sen, että istuu ajattelemaan ja pureskelemaan hetkeksi, mitä oikeastaan haluaa sanoa ja toiselta kuulla. 

Ai niin, terveiset Kanarialta! Lähdin tänne vähän äkkiyllättäen yksin lomalle, sillä tunsin tarpeen päästä etäälle, ottaa vähän aikaa ja pysähtymään saada perspektiiviä elämään; mikä oikeastaan juuri nyt onkaan tärkeintä? Sellaiseen usein toimii juuri lähteminen pois omista ympyröistä. Ja etenkin täällä, pienessä paikallisessa Arinagan kylässä, kaukana turistirysistä ja tekemispaljoudesta, mieli on vapaa.

Olen täällä miettinyt paljon kohtaamisia; kuinka hassua on, miten eri tavoin ihmisten tiet kohtaavat.

Onpa se sitten sattumaa tai jostain korkeammalta suunniteltua, erilaiset kohtaamiset ovat arvokkaimpia asioita elämässä, joita tiedän. Ajattelen, että muut ihmiset asettuvat polullemme opettajiksi, peileiksi ja usein joksikin sellaiseksi vertaisiksi, että – kun annamme itsellemme siihen luvan – ymmärrämme heidän kauttaan paljon enemmän elämästä, itsestämme.

Täällä reissussa on tapahtunut käsittämättömän upeita kohtaamisia. Ihmiset kylässä, jossa majoitun tässä pienessä majatalossa, jonka katolla sinulle juuri kirjoitan, ovat iloisia, ystävällisiä, hymyileviä. Puhuvat käsillään ja kovaan ääneen, sitä minä rakastan! Jo pelkästään kaiken tuon näkeminen antaa minulle paljon.

Aivan kuten nyt täällä, kaikki kohtaamiset eivät ole kovin pitkiä, eivätkä kaikki ihmiset jää elämäämme pitkäksi aikaa. Joskus kohtaaminen on vain yhden nyökkäyksen tai tervehdyksen mittainen. Mutta, oletko ajatellut, että sekin saattaa olla kovin merkityksellinen? 

Kuten sinäkin kerroit kirjeessäsi, myös minä ollut ollut paljon yksin – yksinäinenkin. Olen monessa eri tilanteessa omassa arjessani viime aikoina harmitellut, kun kukaan ei talven synkkyydessä edes hymyile toisilleen muusta kohtaamisesta puhumattakaan.

Ja olenpa minä mietiskellyt sitäkin, millaisia kohtaamisia tiellemme asettuu päivittäin, jotka voisivat antaa meille paljon, mutta me päätämmekin torjua ne.

Kerron sinulle esimerkin:

 

***

Istuin raitiovaunussa jokin aika sitten. Tiedät ne sellaiset neljän hengen penkit, joissa istutaan vastatusten ja jollaisia sitten on käytävän molemmin puolin?

Eräs nainen astui raitiovanuun sisään. Hän ei näyttänyt laitapuolen kulkijalta, mutta jotain silmiinpistävää hänessä oli; sellaista, että hänen olemuksensa sai ihmisen pysähtymään. Nainen oli pukeutunut tummiin ja oli alakuloisen oloinen.

Näillä neljän istuttavilla paikoilla, ikkunan vieressä kasvot menosuuntaan istui kaksi miestä, siis yksi kummallakin puolella käytävää. Muut kolme paikka heidän vieressään olivat tyhjiä.

Nainen kysyi ensin toiselta heistä: ”Anteeksi, olisiko mahdollista saada istua paikallesi siihen ikkunan viereen?” 

Mies katsoi naista vihaisen lasittunein silmin, ei sanonut mitään, mutta hänen katseesestaan pystyi lukemaan: “Mitä sinä keskeytätä minun kännykkän tuijottamiseni ja tuollaista kysyt, mene muualle, tämä on minun paikkani!”

Nainen huokaisi surullisena ja kääntyi toisella puolella käytävää istuvan miehen puoleen: ”Anteeksi, olisiko mahdollista saada istua paikallesi siihen ikkunan viereen?” 

Tämä toinen mies harkitsi asiaa sekunnin sadasosan, päätti antaa paikkansa naiselle ja siirtyi sitten istumaan tätä vastapäätä.

”Miksi halusit istua siihen, kun täällä on niin monta vapaata paikkaa?” mies kysyi.

”Minua pelottaa”, nainen vastasi.

”Miksi sinua pelottaa?”, mies ihmetteli.

Sitten nainen ryhtyi kertomaan kuinka on niin monta kertaa raitiovaunussa tippunut penkiltä siksi, että kuljettajat tekevät äkkiliikkeitä ja ajavat kovaa. Häneen on todella sattunut ja se on jättänyt pelon.

Näin nuo kaksi sysäytyivät hyväksyvään ja ymmärtävään ajatusten vaihtoon, ja minä sain seurata tätä kaikkea etäänpää.

Parin pysäkin jälkeen nainen poistui raitiovaunusta ja hymyili kevyesti. Tuo kohtaaminen saattoi olla hänelle hyvin merkityksellinen: Että joku kiinnostui ja kuuli! Hän sai kertoa pelostaan, josta, väitän, ei juuri ollut puhunut ihmisille puhunut. Ehkä ketään ei kiinnostanut? 

Ja mikä hienoa, myös tuo mies hymyili aivan eri tavalla kuin oli raitiovaunnuun astuessaan tehnyt.

***

 

Olen pyörittänyt tuota tapahtumaa mielessäni ja luulen oivaltaneeni yhden keskeisen avainajatuksen:

Kyky kiinnostua.

Kyky kiinnostua on ehkä tärkein asia, kun kuljemme kaduilla toistemme ohitse. Silloin, kun meille tarjoutuu kohtaamisen mahdollisuus. Siis se kyky katsoa ympärilleen ja kiinnostua havaitsemastaan. Sitten on valmis kohtaamaan, ja ottamaan vastaan kaiken mitä tuo kohtaaminen voi tarjota. Silloin on valmis moikkaamaan, hymyilemään tai pysähtyä hetkeksi keskustelemaan. Vai onko se kenties uskallus; uskallus kiinnostua?

Milloin olet viimeksi sanonut jollekin: “Olen kiinnostunut sinusta”? Mitähän tapahtuisi, jos sanoisi sen?

Lämpimin ajatuksin, Maija

Ps. En malta odottaa seuraava kirjettäsi, sillä olen valtavan kiinnostunut kuulemaan millaisia ajatuksia sinulla liikkuu mielessä juuri nyt!

Tämä kuva on Gran Canarian Arinagasta, joka-aauisella aamulenkilläni napattu.