Olen kiinnostunut sinusta!

 

Hei Ulrika!

Jessica Myers Kalifornian Sacramentosta! Hän oli ensimmäinen kirjekaverini ala-asteen kolmannella luokalla. Mitähän hänelle mahtaa kuulua? Jessica palasi mieleeni, kun puhuit viime kirjeessäsi kirjeenvaihdon hienoudesta ja jännittävyydestä.

Voi, millainen maailma aukesikaan Keski-Suomessa asuvalle pikkutytölle kahdeksankymmentäluvun lopussa, kun hän sai kirjeitä kaukaa meren takaa! En ikinä unohda Jessican lähettämiä kuvia maatilalta, jossa hän perheineen asui. Olin valtavan kiinnostunut Amerikasta, maailmasta jossa kirjeystäväni eli. Ahmin kaikki tarinat, joita hän elämästään kertoi ja innostuin jakamaan omiani. Ajattele, millä tavoin kaksi pientä koululaista voivatkaan kohdata – ala-asteemme opettajat olivat ihan sattumanvaraisesti laittaneet juuri meidät kirjeenvaihtoon.

Kirjeet ovat kaunis kohtaamisen muoto.

Luulen, että kirjeiden taika on siinä, että ne todella osittavat kiinnostuksen. Vaihdetaan kuulumisia, ja ollaan kiinnostuneita siitä, mitä toiselle kuuluu! Kun viitsii ja vaivautuu kirjoittaa, ajatella toista ja sitä mitä juuri hänelle haluaisi sanoa tai kysyä, on yksi hienoimmista keinoista kertoa olevansa aidosti kiinnostunut toisesta. Kirje vaatii sen, että istuu ajattelemaan ja pureskelemaan hetkeksi, mitä oikeastaan haluaa sanoa ja toiselta kuulla. 

Ai niin, terveiset Kanarialta! Lähdin tänne vähän äkkiyllättäen yksin lomalle, sillä tunsin tarpeen päästä etäälle, ottaa vähän aikaa ja pysähtymään saada perspektiiviä elämään; mikä oikeastaan juuri nyt onkaan tärkeintä? Sellaiseen usein toimii juuri lähteminen pois omista ympyröistä. Ja etenkin täällä, pienessä paikallisessa Arinagan kylässä, kaukana turistirysistä ja tekemispaljoudesta, mieli on vapaa.

Olen täällä miettinyt paljon kohtaamisia; kuinka hassua on, miten eri tavoin ihmisten tiet kohtaavat.

Onpa se sitten sattumaa tai jostain korkeammalta suunniteltua, erilaiset kohtaamiset ovat arvokkaimpia asioita elämässä, joita tiedän. Ajattelen, että muut ihmiset asettuvat polullemme opettajiksi, peileiksi ja usein joksikin sellaiseksi vertaisiksi, että – kun annamme itsellemme siihen luvan – ymmärrämme heidän kauttaan paljon enemmän elämästä, itsestämme.

Täällä reissussa on tapahtunut käsittämättömän upeita kohtaamisia. Ihmiset kylässä, jossa majoitun tässä pienessä majatalossa, jonka katolla sinulle juuri kirjoitan, ovat iloisia, ystävällisiä, hymyileviä. Puhuvat käsillään ja kovaan ääneen, sitä minä rakastan! Jo pelkästään kaiken tuon näkeminen antaa minulle paljon.

Aivan kuten nyt täällä, kaikki kohtaamiset eivät ole kovin pitkiä, eivätkä kaikki ihmiset jää elämäämme pitkäksi aikaa. Joskus kohtaaminen on vain yhden nyökkäyksen tai tervehdyksen mittainen. Mutta, oletko ajatellut, että sekin saattaa olla kovin merkityksellinen? 

Kuten sinäkin kerroit kirjeessäsi, myös minä ollut ollut paljon yksin – yksinäinenkin. Olen monessa eri tilanteessa omassa arjessani viime aikoina harmitellut, kun kukaan ei talven synkkyydessä edes hymyile toisilleen muusta kohtaamisesta puhumattakaan.

Ja olenpa minä mietiskellyt sitäkin, millaisia kohtaamisia tiellemme asettuu päivittäin, jotka voisivat antaa meille paljon, mutta me päätämmekin torjua ne.

Kerron sinulle esimerkin:

 

***

Istuin raitiovaunussa jokin aika sitten. Tiedät ne sellaiset neljän hengen penkit, joissa istutaan vastatusten ja jollaisia sitten on käytävän molemmin puolin?

Eräs nainen astui raitiovanuun sisään. Hän ei näyttänyt laitapuolen kulkijalta, mutta jotain silmiinpistävää hänessä oli; sellaista, että hänen olemuksensa sai ihmisen pysähtymään. Nainen oli pukeutunut tummiin ja oli alakuloisen oloinen.

Näillä neljän istuttavilla paikoilla, ikkunan vieressä kasvot menosuuntaan istui kaksi miestä, siis yksi kummallakin puolella käytävää. Muut kolme paikka heidän vieressään olivat tyhjiä.

Nainen kysyi ensin toiselta heistä: ”Anteeksi, olisiko mahdollista saada istua paikallesi siihen ikkunan viereen?” 

Mies katsoi naista vihaisen lasittunein silmin, ei sanonut mitään, mutta hänen katseesestaan pystyi lukemaan: “Mitä sinä keskeytätä minun kännykkän tuijottamiseni ja tuollaista kysyt, mene muualle, tämä on minun paikkani!”

Nainen huokaisi surullisena ja kääntyi toisella puolella käytävää istuvan miehen puoleen: ”Anteeksi, olisiko mahdollista saada istua paikallesi siihen ikkunan viereen?” 

Tämä toinen mies harkitsi asiaa sekunnin sadasosan, päätti antaa paikkansa naiselle ja siirtyi sitten istumaan tätä vastapäätä.

”Miksi halusit istua siihen, kun täällä on niin monta vapaata paikkaa?” mies kysyi.

”Minua pelottaa”, nainen vastasi.

”Miksi sinua pelottaa?”, mies ihmetteli.

Sitten nainen ryhtyi kertomaan kuinka on niin monta kertaa raitiovaunussa tippunut penkiltä siksi, että kuljettajat tekevät äkkiliikkeitä ja ajavat kovaa. Häneen on todella sattunut ja se on jättänyt pelon.

Näin nuo kaksi sysäytyivät hyväksyvään ja ymmärtävään ajatusten vaihtoon, ja minä sain seurata tätä kaikkea etäänpää.

Parin pysäkin jälkeen nainen poistui raitiovaunusta ja hymyili kevyesti. Tuo kohtaaminen saattoi olla hänelle hyvin merkityksellinen: Että joku kiinnostui ja kuuli! Hän sai kertoa pelostaan, josta, väitän, ei juuri ollut puhunut ihmisille puhunut. Ehkä ketään ei kiinnostanut? 

Ja mikä hienoa, myös tuo mies hymyili aivan eri tavalla kuin oli raitiovaunnuun astuessaan tehnyt.

***

 

Olen pyörittänyt tuota tapahtumaa mielessäni ja luulen oivaltaneeni yhden keskeisen avainajatuksen:

Kyky kiinnostua.

Kyky kiinnostua on ehkä tärkein asia, kun kuljemme kaduilla toistemme ohitse. Silloin, kun meille tarjoutuu kohtaamisen mahdollisuus. Siis se kyky katsoa ympärilleen ja kiinnostua havaitsemastaan. Sitten on valmis kohtaamaan, ja ottamaan vastaan kaiken mitä tuo kohtaaminen voi tarjota. Silloin on valmis moikkaamaan, hymyilemään tai pysähtyä hetkeksi keskustelemaan. Vai onko se kenties uskallus; uskallus kiinnostua?

Milloin olet viimeksi sanonut jollekin: “Olen kiinnostunut sinusta”? Mitähän tapahtuisi, jos sanoisi sen?

Lämpimin ajatuksin, Maija

Ps. En malta odottaa seuraava kirjettäsi, sillä olen valtavan kiinnostunut kuulemaan millaisia ajatuksia sinulla liikkuu mielessä juuri nyt!

Tämä kuva on Gran Canarian Arinagasta, joka-aauisella aamulenkilläni napattu.

Majakka ja peräpää

 

Muistan ensikohtaamisemme passintarkastusjonossa erityisen selvästi! Olin reissussa yksin – jotain, mitä en yleensä tee. Se oli tietoinen valinta, sillä ajattelin Pafos-seminaarin olevan sellainen paikka, minne on hyvä lähteä ilman omaa seuralaista. Ei ole pakko viettää aikaa kenenkään kanssa, jos ei halua, vaan on helppoa vetäytyä omiin oloihinsa, jos siltä tuntuu. Kuitenkin tarjolla olisi paljon seuraa muista samanhenkisistä ihmisistä, mikäli seuraa kaipaa. Silti huomasin lentokentällä tarkkailevani uteliaana, kuinka moni näyttikin jo tuntevan toisensa entuudestaan eri yhteyksistä tai olevan selvästi matkalla jonkun kanssa.

Sain tietää saaneeni seminaaripaikan vasta vähän ennen matkalle lähtöä, joten en ollut ehtinyt valmistautua siihen oikein mitenkään (sen paremmin henkisesti, kuin valuuttojenkaan osalta). Oli vain tunne, että tämä voisi nyt tehdä minulle hyvää. Yksinelävänä yksinyrittäjänä sitä tulee vietettyä kohtalaisen paljon aikaa, no, yksin. Omat ajatukseni ovat minulle varsin tuttuja ja vaikka harrastankin paljon itsereflektointia, tuppaavat ajatukset silti kiertämään sitä tutuksi tullutta latua. Edellinen vuosi oli ollut kirjaprojektin takia kohtalaisen raskas ja tuntui, että on tarvetta tehdä tilaa jollekin uudelle. Niinpä ajattelin lähteä matkaan mieli avoinna ja katsoa, mitä tapahtuu ja kehen törmään. Ja kyllä, myönnettäköön, minuakin kutkutti ajatus siitä, että saattaisin matkalla kohdata jonkun potentiaalisen miespuolisen hengenheimolaisen!

20180610_090355

Hassuja, pieniä sattumuksia koko seminaariviikko täynnä. Sinullakin oli mukanasi Saara Turusen ”Rakkaudenhirviö” lomalukemisena. Sinäkin olit lukenut ensin ”Sivuhenkilön”.  Se, että vahingossa kävelimme aina peräkanaa milloin lounaalle, milloin hisseille.

Jos jo muutamassa päivässä huomaa täydentävänsä toisen lauseita tai hihkaisevansa ”mä ajattelin just ihan samaa!”, tietää olevansa samaa heimoa.

Jotenkin tuntuu, että se on sellainen iän ja lisääntyneen itsetuntemuksen mukanaan tuoma etu, että tunnistaa helposti kaltaisensa. Ja sitä myös arvostaa eri tavalla, sillä tietää, ettei se ole mitenkään itsestäänselvyys.

Tuntemattomaan heittäytyminen ystävän kanssa on paljon vähemmän pelottavaa, kuin mitä se olisi yksin. Sinänsä kirjeenvaihto on minulle kyllä tuttua puuhaa. Teininä kirjekavereita taisi parhaimmillaan olla 40-50 ympäri maailmaa! Osan kanssa kirjoitettiin oikeasti ihan kohtalaisen syvällistä pohdintaa sen ikäisen elämästä. Osan kanssa yhdistävä tekijä taisi ennemminkin olla vain se, että fanitettiin molemmat Take Thatia. Niinpä kirjeenvaihtokin hiipui fanituksen väistyttyä. Jossain vaiheessa fyysisten kirjeiden kirjoittelu kuitenkin jäi niiden muidenkin kanssa, varmaan sähköpostin ansiosta.

Nyt tuntuu, ettei kukaan kirjoita oikeastaan edes sähköposteja muussa kuin työtarkoituksessa.

Vai milloin viimeksi olet saanut pelkästään kuulumisten vaihdon vuoksi kirjoitetun sähköpostin? Blogin kirjoittelu yksin taas on enemmän omaa pohdintaa ja tuntuu, että jopa blogien kommentointi on vähentynyt. Ajatustenvaihto taitaakin sujua enemmänkin dialogimuotoisena pikaviestittelynä jossain monista kanavista. Siinä on toki puolensa, mutta sellainen syvempi pysähtyminen ajatusten äärelle silloin kyllä helposti jää. Omassa päässä raksuttaa, mutta koska huomaan pisteiden pomppivan ruudulla ja toisen kirjoittavan vastausta, jäänkin odottamaan ja silloin oma ajatukseni karkaa tai muuttaa muotoaan.

Luin juuri Mia Kankimäen kirjan ”Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin”. Siinä hän lainaa Sei Shōnagonin tekstiä 1000 vuoden takaa:

”Kuinka syvästi sitä masentuisikaan, jollei kirjeitä olisi olemassa! Kun on murehtinut jostain ja haluaa kertoa siitä tietylle ihmiselle, millainen helpotus on vuodattaa se kaikki kirjeeseen! Vielä suurempi on ilo kun vastaus saapuu. Silloin kirje todella tuntuu elämän eliksiiriltä.”

Minusta tämä on kutkuttavaa! Tunnistan sinussa samankaltaisuuden, joka yhdistää, mutta en kuitenkaan vielä tunne sinua kovin hyvin. Eniten ehkä mietityttää kirjeen kirjoittaminen niin, että sen tietää päätyvän julkiselle alustalle, missä kuka tahansa voi ajatustenvaihtoamme käydä seuraamassa. Mietin, alanko huomaamattani suodattaa ajatuksiani.

Kuitenkin haluan kirjeissäni ajatella kirjoittavani niitä ensisijaisesti sinulle.

Nautin jo nyt suunnattomasti ajatuksesta, että kerrankin voi luoda jotain uutta yhdessä toisen kanssa, eikä tarvitse puurtaa yksin! Tyhjän paperin tuottama tuska sekä ajatus siitä, että ”ei tätä kuitenkaan kukaan lue”, ovat jo ehtineet tulla moneen otteeseen tutuiksi.

Tiedän, että ainakin sinä luet. Ja ainakin sinä vastaat.

– Ulrika x

Miltä tuntuu matkalla tuntemattomaan?

 

Sellaiselle lähdin viime kesänä; matkalle tuntemattomaan, filosofi Esa Saarisen seminaariin Kyprokselle pysähtymään hetkeksi oman ajatteluni äärelle.

Tiedätkö, on pakko tunnustaa. Toivoin, että tuolla reissulla tapaisin jonkun mielenkiintoisen miehen, ehkä sellaisen, jonka kanssa löytäisin edes hetkeksi rakkauden.

Mutta tapasinkin paljon arvokkaampaa, uuden sydänystävän.

Se oli selvää jo ihan ensihetkestä. Muistatko? Kymmenittäin ihmisiä seisoo passintarkastusjonossa odottaen maahanpääsyä. Avaudun kovaan ääneen jollekin edessäni jonottavalle, etten ole tajunnut yhtään ajatella, onko Kyproksella käytössä eurot vai olisiko minun pitänyt vaihtaa rahaa matkaa varten.

Ja sitten, jostain takaani kuulen äänen:

”Mä googlasin eilen illalla tuon ihan saman asian. Nyt tiedän, että on täällä eurot käytössä”.

Se olit sinä!

Jotenkin meidät oli liimattu yhteen. Koko seminaariviikon ilmestyimme sattumalta samoihin paikkoihin peräkanaa; nukuimme hotellihuoneissa, jotka olivat sijoittuneet päällekkäin, saavuimme peräkkäisillä hisseillä aamiaiselle ja satuimme suunnittelematta istumaan seminaarisaliin toisemme taakse. Kävimme keskittyneitä keskusteluja ja löysimme toisistamme paljon samankaltaisuuksia.

Olen viettänyt lukemattomia tunteja yksin, ollut hyvin yksinäinen ja kaivannut ystävää. Ja sitten me kohtasimme kuin suurena siunauksena, aivan sattumanvaraisesti. Tästä haluan kiittää sinua ja sitä voimaa, joka tapahtumia tiellemme ohjaa – sillä eiväthän nämä sattumia ehkä olekaan.

Matkalla tuntemattomaan voi kohdata korvaamattoman kauneuden.

Voisiko se olla hän? Niin ajattelin mielessäni hyvin pian, kun palasimme takaisin arkeen Kyproksen auringon alta.

Olen kirjoittanut ajatuksiani blogiini, yksin. Mielessä on jo pitkän muhinut, että haluaisin tehdä jotain yhdessä; kirjoittaa jotain yhdessä keskustellen elämästä, ihmetellen isoa ihmisyyttä, valen uskoa, tukien toista. Kenties kirjeitä toiselle, joita muutkin pääsisivät lukemaan, mutta kuka kykenisi kanssani tällaiseen?

Heitin sinulle pienen, hassun ajatukseni, ja ihastuit siihen heti. Ja niinpä me päätimme tarttua toimeen yhdessä; alkaa kirjoittaa kirjeitä toisillemme. Kirjeitä sinulle, tietämättä mitä tästä syntyisi, mihin se johtaisi ja kenelle se jotain tarkoittaisi!

Miltä sinusta tuntuu lähteä matkalle tuntemattomaan, yhdessä? Koska sillähän me olemme juuri nyt!

Lämmöllä,

Äm