Majakka ja peräpää

 

Muistan ensikohtaamisemme passintarkastusjonossa erityisen selvästi! Olin reissussa yksin – jotain, mitä en yleensä tee. Se oli tietoinen valinta, sillä ajattelin Pafos-seminaarin olevan sellainen paikka, minne on hyvä lähteä ilman omaa seuralaista. Ei ole pakko viettää aikaa kenenkään kanssa, jos ei halua, vaan on helppoa vetäytyä omiin oloihinsa, jos siltä tuntuu. Kuitenkin tarjolla olisi paljon seuraa muista samanhenkisistä ihmisistä, mikäli seuraa kaipaa. Silti huomasin lentokentällä tarkkailevani uteliaana, kuinka moni näyttikin jo tuntevan toisensa entuudestaan eri yhteyksistä tai olevan selvästi matkalla jonkun kanssa.

Sain tietää saaneeni seminaaripaikan vasta vähän ennen matkalle lähtöä, joten en ollut ehtinyt valmistautua siihen oikein mitenkään (sen paremmin henkisesti, kuin valuuttojenkaan osalta). Oli vain tunne, että tämä voisi nyt tehdä minulle hyvää. Yksinelävänä yksinyrittäjänä sitä tulee vietettyä kohtalaisen paljon aikaa, no, yksin. Omat ajatukseni ovat minulle varsin tuttuja ja vaikka harrastankin paljon itsereflektointia, tuppaavat ajatukset silti kiertämään sitä tutuksi tullutta latua. Edellinen vuosi oli ollut kirjaprojektin takia kohtalaisen raskas ja tuntui, että on tarvetta tehdä tilaa jollekin uudelle. Niinpä ajattelin lähteä matkaan mieli avoinna ja katsoa, mitä tapahtuu ja kehen törmään. Ja kyllä, myönnettäköön, minuakin kutkutti ajatus siitä, että saattaisin matkalla kohdata jonkun potentiaalisen miespuolisen hengenheimolaisen!

20180610_090355

Hassuja, pieniä sattumuksia koko seminaariviikko täynnä. Sinullakin oli mukanasi Saara Turusen ”Rakkaudenhirviö” lomalukemisena. Sinäkin olit lukenut ensin ”Sivuhenkilön”.  Se, että vahingossa kävelimme aina peräkanaa milloin lounaalle, milloin hisseille.

Jos jo muutamassa päivässä huomaa täydentävänsä toisen lauseita tai hihkaisevansa ”mä ajattelin just ihan samaa!”, tietää olevansa samaa heimoa.

Jotenkin tuntuu, että se on sellainen iän ja lisääntyneen itsetuntemuksen mukanaan tuoma etu, että tunnistaa helposti kaltaisensa. Ja sitä myös arvostaa eri tavalla, sillä tietää, ettei se ole mitenkään itsestäänselvyys.

Tuntemattomaan heittäytyminen ystävän kanssa on paljon vähemmän pelottavaa, kuin mitä se olisi yksin. Sinänsä kirjeenvaihto on minulle kyllä tuttua puuhaa. Teininä kirjekavereita taisi parhaimmillaan olla 40-50 ympäri maailmaa! Osan kanssa kirjoitettiin oikeasti ihan kohtalaisen syvällistä pohdintaa sen ikäisen elämästä. Osan kanssa yhdistävä tekijä taisi ennemminkin olla vain se, että fanitettiin molemmat Take Thatia. Niinpä kirjeenvaihtokin hiipui fanituksen väistyttyä. Jossain vaiheessa fyysisten kirjeiden kirjoittelu kuitenkin jäi niiden muidenkin kanssa, varmaan sähköpostin ansiosta.

Nyt tuntuu, ettei kukaan kirjoita oikeastaan edes sähköposteja muussa kuin työtarkoituksessa.

Vai milloin viimeksi olet saanut pelkästään kuulumisten vaihdon vuoksi kirjoitetun sähköpostin? Blogin kirjoittelu yksin taas on enemmän omaa pohdintaa ja tuntuu, että jopa blogien kommentointi on vähentynyt. Ajatustenvaihto taitaakin sujua enemmänkin dialogimuotoisena pikaviestittelynä jossain monista kanavista. Siinä on toki puolensa, mutta sellainen syvempi pysähtyminen ajatusten äärelle silloin kyllä helposti jää. Omassa päässä raksuttaa, mutta koska huomaan pisteiden pomppivan ruudulla ja toisen kirjoittavan vastausta, jäänkin odottamaan ja silloin oma ajatukseni karkaa tai muuttaa muotoaan.

Luin juuri Mia Kankimäen kirjan ”Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin”. Siinä hän lainaa Sei Shōnagonin tekstiä 1000 vuoden takaa:

”Kuinka syvästi sitä masentuisikaan, jollei kirjeitä olisi olemassa! Kun on murehtinut jostain ja haluaa kertoa siitä tietylle ihmiselle, millainen helpotus on vuodattaa se kaikki kirjeeseen! Vielä suurempi on ilo kun vastaus saapuu. Silloin kirje todella tuntuu elämän eliksiiriltä.”

Minusta tämä on kutkuttavaa! Tunnistan sinussa samankaltaisuuden, joka yhdistää, mutta en kuitenkaan vielä tunne sinua kovin hyvin. Eniten ehkä mietityttää kirjeen kirjoittaminen niin, että sen tietää päätyvän julkiselle alustalle, missä kuka tahansa voi ajatustenvaihtoamme käydä seuraamassa. Mietin, alanko huomaamattani suodattaa ajatuksiani.

Kuitenkin haluan kirjeissäni ajatella kirjoittavani niitä ensisijaisesti sinulle.

Nautin jo nyt suunnattomasti ajatuksesta, että kerrankin voi luoda jotain uutta yhdessä toisen kanssa, eikä tarvitse puurtaa yksin! Tyhjän paperin tuottama tuska sekä ajatus siitä, että ”ei tätä kuitenkaan kukaan lue”, ovat jo ehtineet tulla moneen otteeseen tutuiksi.

Tiedän, että ainakin sinä luet. Ja ainakin sinä vastaat.

– Ulrika x