Joulukirje

Moi Maija,

Niinhän siinä pääsi käymään, että hyvistä aikeista huolimatta kuukaudet hujahtivat ja sinulle jo aloittamani kirjeet jäivät makaamaan tuonne luonnos-kansioon. Muistan kuitenkin lapsuudestani, että eräällä perhetutullamme oli tapana lähettää aina jouluisin kortin sijaan kirje, johon hän oli koonnut perheensä kuulumisia ja tapahtumia siltä vuodelta. Päätin siis jatkaa traditiota!

kristine-tanne-_i3l6nerhYc-unsplash

Mennyt vuosi on tähän asti ollut monella tapaa opettavainen. Jos yhdellä sanalla pitäisi kiteyttää, sanoisin että teemana nousee mieleen rajat. Kyseessä ei siis ole ollut mikään tietoinen, vuoden alussa tehty päätös, vaan eri tilanteiden esiin nostama haaste. Ei, itse asiassa yksi sana ei siltikään riitä. Rajojen lisäksi tähän vuoteen on liittynyt myös rehellisyys. Tämä on yhdistelmänä osoittautunut minulle sellaiseksi, mikä on vaatinut erityistä ponnistelua. On pitänyt olla itselleen rehellinen, tunnistaa omia rajojaan, vetää niitä tai pitää löydetyistä rajoista kiinni.

Ongelma ei ole ollut niinkään se, että olisin aiemmin ollut täysin epärehellinen ja rajaton. Enemmän on ollut kyse siitä, että omien rajojen tunnistamiseen ja vetämiseen on liittynyt sellainen minulle epämieluisa seikka, että en silloin ole välttämättä ollut vastapuolen mielestä se mukava ja joustava tyyppi, joka haluaisin olla. Olen aiemmin usein ollut tilanteissa, joissa olen vain ollut hiljaa, jättänyt oman mielipiteeni sanomatta tai mielipahani ilmaisematta konfliktin välttämisen toivossa. On ollut tärkeämpää, ettei muille tule paha mieli ja ennen kaikkea, ettei minua hylätä siksi, että saatankin rajoja puolustaessani olla toisen mielestä hieman hankala tai ikävä tyyppi.

Yhteys omaan itseen ja omiin tunteisiin on kuitenkin hyvinvoinnin edellytys.

Monet meistä hakee toisilta hyväksyntää ja arvostusta, missä ei tietenkään ole mitään pahaa, mutta ennen kaikkea olisi tärkeää itse oppia arvostamaan itseään. Omien rajojen tunnistaminen ja puolustaminen on itsen arvostamista käytännössä. Muuten sitä helposti hukkaa itsensä ja lopulta uupuu, kun koko ajan pyllistelee ja kumartelee eri suuntiin. Kun riittävän paljon lakaisee asioita maton alle, alkaa pöytä sen maton päällä jossain vaiheessa keikkua.

Mitä tämä on siis minulle opettanut? Ainakin sen, että todelliset ystävyydet kyllä kestävät konfliktit ja vaikeidenkin asioiden käsittelyn. Jos arvostus on molemminpuolista, riittää ymmärrys yleensä katsomaan hetkistä mielipahaa pidemmälle. Ystävyyden päättymisen taas huomaan tekevän todella kipeää, eikä toisaalta mikään ihme, sillä sehän vain vahvistaa hylätyksi tulemisen pelkoani, mikä minulla on aiemmin estänyt omien tunteideni ilmaisun. Suru jonkin asian menettämisestä kertoo sen tärkeydestä, mutta joskus on vain hyväksyttävä tilanne sellaisena kuin se on. Mistä tullaankin sitten siihen rehellisyyteen ja sen merkitykseen. Valmiiksi täällä ei kukaan taida tulla, ja luulenkin että nämä ovat teemoja, joiden parissa saan harjoitella pitkin matkaa.

On vuoteen mahtunut kuitenkin paljon hyvääkin! Olen työrintamalla saanut ilokseni kohdata aivan mahtavia haasteita ja upeita uusia asiakkaita, ja vihdoin tuntuu siltä, että olen todella onnistunut löytämään oman ikigaini. Pidin ihan kunnon kesälomankin, mikä tuli tänä vuonna tarpeeseen. Ja täytin 40! Ai että, niistä juhlista tuli kyllä ikimuistoiset. Vieläkin hykertelen mielessäni ihmisten asuvalinnoille, oli kyllä niin täydellinen 70-lukusimulaattori, että huhhuh!

Yhtenä vuoden kohokohtana on pakko mainita syksyn Pafos-seminaari. Tämähän oli minulle nyt toinen kerta, ja olit tuon viikon aikana mielessäni monta kertaa, sillä tapahtuihan meidänkin ensikohtaaminen ja ystävyyden alku samoissa puitteissa. On uskomatonta, miten upeasti Esa Saarinen osaa virittää seminaariosallistujista koostuvan orkesterin soittamaan yhteen ja miten jokaisessa kohtaamisessa aivan ventovieraiden kesken on läsnä kunnioitus ja arvostus toista kohtaan. Aito ja vilpitön halu nähdä toisessa se hyvä, mikä hänessä on, vaikkei se aina olisi niin ilmiselvää. Tai sanon tämän vielä hieman toisin, Esan sanoin: “meissä on enemmän hyvää, kuin mitä päälle päin näkyy.” Tähän haluan uskoa, ja tätä haluan omassa ajattelussani vaalia.

Mietin, kuinka ainutlaatuista on saada tutustua uusiin ihmisiin tuollaisessa ympäristössä. Kuinka etuoikeutettua se on. Kuulin toistuvasti, miten harvinaista usealle oli saada käydä keskusteluja sillä tasolla tai tulla nähdyksi, kuulluksi ja kohdatuksi sellaisen hyväksynnän ja rakkaudellisuuden ympäröimänä. Pafoksella tajusin, kuinka siinä mielessä todella onnekas olen, että minun elämässäni on oikeastaan enimmäkseen sellaisia ympäristöjä ja ystävyyksiä, joissa tämä mahdollistuu ja on itse asiassa jopa se kohtaamisen perusvire. Siitä tunnen todella syvää kiitollisuutta.

Mietin, kuinka yksi viikko tuollaisessa ympäristössä voi olla käänteentekevä niin monella tavalla. Useille se sitä tuntuu olevan. Itse olen ehkä käynyt läpi jo sellaisia muljauksia elämäni aikana, että olisi oikeastaan aika ihmeellistäkin, jos viikko Pafoksella toisi jonkin aivan mullistavan käänteen. Sen sijaan uskon sen toimivan minulle loistavana mahdollisuutena ottaa pieni välitsekkaus itseni kanssa ja tarkistaa suuntaa, sekä tutustua moniin uskomattoman upeisiin ihmisiin, joihin en muuten välttämättä törmäisi. Olen melko varma, että moni ystävyys, meidänkin, saa hyvin poikkeuksellisen alun, kun se tapahtuu tuollaisessa ”elämää vahvistavan läsnäolon ja rinnalla olevuuden maagisessa nosteessa.”

Kiitos, Maija, ystävyydestäsi tähän asti ja tulevaisuudessa. Minne kaikkialle se tuleekaan meitä vielä kuljettamaan!

Ihanaa ja rentouttavaa joulua ❤

Rakkaudella,

Ulrika

Majakka ja peräpää

 

Muistan ensikohtaamisemme passintarkastusjonossa erityisen selvästi! Olin reissussa yksin – jotain, mitä en yleensä tee. Se oli tietoinen valinta, sillä ajattelin Pafos-seminaarin olevan sellainen paikka, minne on hyvä lähteä ilman omaa seuralaista. Ei ole pakko viettää aikaa kenenkään kanssa, jos ei halua, vaan on helppoa vetäytyä omiin oloihinsa, jos siltä tuntuu. Kuitenkin tarjolla olisi paljon seuraa muista samanhenkisistä ihmisistä, mikäli seuraa kaipaa. Silti huomasin lentokentällä tarkkailevani uteliaana, kuinka moni näyttikin jo tuntevan toisensa entuudestaan eri yhteyksistä tai olevan selvästi matkalla jonkun kanssa.

Sain tietää saaneeni seminaaripaikan vasta vähän ennen matkalle lähtöä, joten en ollut ehtinyt valmistautua siihen oikein mitenkään (sen paremmin henkisesti, kuin valuuttojenkaan osalta). Oli vain tunne, että tämä voisi nyt tehdä minulle hyvää. Yksinelävänä yksinyrittäjänä sitä tulee vietettyä kohtalaisen paljon aikaa, no, yksin. Omat ajatukseni ovat minulle varsin tuttuja ja vaikka harrastankin paljon itsereflektointia, tuppaavat ajatukset silti kiertämään sitä tutuksi tullutta latua. Edellinen vuosi oli ollut kirjaprojektin takia kohtalaisen raskas ja tuntui, että on tarvetta tehdä tilaa jollekin uudelle. Niinpä ajattelin lähteä matkaan mieli avoinna ja katsoa, mitä tapahtuu ja kehen törmään. Ja kyllä, myönnettäköön, minuakin kutkutti ajatus siitä, että saattaisin matkalla kohdata jonkun potentiaalisen miespuolisen hengenheimolaisen!

20180610_090355

Hassuja, pieniä sattumuksia koko seminaariviikko täynnä. Sinullakin oli mukanasi Saara Turusen ”Rakkaudenhirviö” lomalukemisena. Sinäkin olit lukenut ensin ”Sivuhenkilön”.  Se, että vahingossa kävelimme aina peräkanaa milloin lounaalle, milloin hisseille.

Jos jo muutamassa päivässä huomaa täydentävänsä toisen lauseita tai hihkaisevansa ”mä ajattelin just ihan samaa!”, tietää olevansa samaa heimoa.

Jotenkin tuntuu, että se on sellainen iän ja lisääntyneen itsetuntemuksen mukanaan tuoma etu, että tunnistaa helposti kaltaisensa. Ja sitä myös arvostaa eri tavalla, sillä tietää, ettei se ole mitenkään itsestäänselvyys.

Tuntemattomaan heittäytyminen ystävän kanssa on paljon vähemmän pelottavaa, kuin mitä se olisi yksin. Sinänsä kirjeenvaihto on minulle kyllä tuttua puuhaa. Teininä kirjekavereita taisi parhaimmillaan olla 40-50 ympäri maailmaa! Osan kanssa kirjoitettiin oikeasti ihan kohtalaisen syvällistä pohdintaa sen ikäisen elämästä. Osan kanssa yhdistävä tekijä taisi ennemminkin olla vain se, että fanitettiin molemmat Take Thatia. Niinpä kirjeenvaihtokin hiipui fanituksen väistyttyä. Jossain vaiheessa fyysisten kirjeiden kirjoittelu kuitenkin jäi niiden muidenkin kanssa, varmaan sähköpostin ansiosta.

Nyt tuntuu, ettei kukaan kirjoita oikeastaan edes sähköposteja muussa kuin työtarkoituksessa.

Vai milloin viimeksi olet saanut pelkästään kuulumisten vaihdon vuoksi kirjoitetun sähköpostin? Blogin kirjoittelu yksin taas on enemmän omaa pohdintaa ja tuntuu, että jopa blogien kommentointi on vähentynyt. Ajatustenvaihto taitaakin sujua enemmänkin dialogimuotoisena pikaviestittelynä jossain monista kanavista. Siinä on toki puolensa, mutta sellainen syvempi pysähtyminen ajatusten äärelle silloin kyllä helposti jää. Omassa päässä raksuttaa, mutta koska huomaan pisteiden pomppivan ruudulla ja toisen kirjoittavan vastausta, jäänkin odottamaan ja silloin oma ajatukseni karkaa tai muuttaa muotoaan.

Luin juuri Mia Kankimäen kirjan ”Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin”. Siinä hän lainaa Sei Shōnagonin tekstiä 1000 vuoden takaa:

”Kuinka syvästi sitä masentuisikaan, jollei kirjeitä olisi olemassa! Kun on murehtinut jostain ja haluaa kertoa siitä tietylle ihmiselle, millainen helpotus on vuodattaa se kaikki kirjeeseen! Vielä suurempi on ilo kun vastaus saapuu. Silloin kirje todella tuntuu elämän eliksiiriltä.”

Minusta tämä on kutkuttavaa! Tunnistan sinussa samankaltaisuuden, joka yhdistää, mutta en kuitenkaan vielä tunne sinua kovin hyvin. Eniten ehkä mietityttää kirjeen kirjoittaminen niin, että sen tietää päätyvän julkiselle alustalle, missä kuka tahansa voi ajatustenvaihtoamme käydä seuraamassa. Mietin, alanko huomaamattani suodattaa ajatuksiani.

Kuitenkin haluan kirjeissäni ajatella kirjoittavani niitä ensisijaisesti sinulle.

Nautin jo nyt suunnattomasti ajatuksesta, että kerrankin voi luoda jotain uutta yhdessä toisen kanssa, eikä tarvitse puurtaa yksin! Tyhjän paperin tuottama tuska sekä ajatus siitä, että ”ei tätä kuitenkaan kukaan lue”, ovat jo ehtineet tulla moneen otteeseen tutuiksi.

Tiedän, että ainakin sinä luet. Ja ainakin sinä vastaat.

– Ulrika x

Miltä tuntuu matkalla tuntemattomaan?

 

Sellaiselle lähdin viime kesänä; matkalle tuntemattomaan, filosofi Esa Saarisen seminaariin Kyprokselle pysähtymään hetkeksi oman ajatteluni äärelle.

Tiedätkö, on pakko tunnustaa. Toivoin, että tuolla reissulla tapaisin jonkun mielenkiintoisen miehen, ehkä sellaisen, jonka kanssa löytäisin edes hetkeksi rakkauden.

Mutta tapasinkin paljon arvokkaampaa, uuden sydänystävän.

Se oli selvää jo ihan ensihetkestä. Muistatko? Kymmenittäin ihmisiä seisoo passintarkastusjonossa odottaen maahanpääsyä. Avaudun kovaan ääneen jollekin edessäni jonottavalle, etten ole tajunnut yhtään ajatella, onko Kyproksella käytössä eurot vai olisiko minun pitänyt vaihtaa rahaa matkaa varten.

Ja sitten, jostain takaani kuulen äänen:

”Mä googlasin eilen illalla tuon ihan saman asian. Nyt tiedän, että on täällä eurot käytössä”.

Se olit sinä!

Jotenkin meidät oli liimattu yhteen. Koko seminaariviikon ilmestyimme sattumalta samoihin paikkoihin peräkanaa; nukuimme hotellihuoneissa, jotka olivat sijoittuneet päällekkäin, saavuimme peräkkäisillä hisseillä aamiaiselle ja satuimme suunnittelematta istumaan seminaarisaliin toisemme taakse. Kävimme keskittyneitä keskusteluja ja löysimme toisistamme paljon samankaltaisuuksia.

Olen viettänyt lukemattomia tunteja yksin, ollut hyvin yksinäinen ja kaivannut ystävää. Ja sitten me kohtasimme kuin suurena siunauksena, aivan sattumanvaraisesti. Tästä haluan kiittää sinua ja sitä voimaa, joka tapahtumia tiellemme ohjaa – sillä eiväthän nämä sattumia ehkä olekaan.

Matkalla tuntemattomaan voi kohdata korvaamattoman kauneuden.

Voisiko se olla hän? Niin ajattelin mielessäni hyvin pian, kun palasimme takaisin arkeen Kyproksen auringon alta.

Olen kirjoittanut ajatuksiani blogiini, yksin. Mielessä on jo pitkän muhinut, että haluaisin tehdä jotain yhdessä; kirjoittaa jotain yhdessä keskustellen elämästä, ihmetellen isoa ihmisyyttä, valen uskoa, tukien toista. Kenties kirjeitä toiselle, joita muutkin pääsisivät lukemaan, mutta kuka kykenisi kanssani tällaiseen?

Heitin sinulle pienen, hassun ajatukseni, ja ihastuit siihen heti. Ja niinpä me päätimme tarttua toimeen yhdessä; alkaa kirjoittaa kirjeitä toisillemme. Kirjeitä sinulle, tietämättä mitä tästä syntyisi, mihin se johtaisi ja kenelle se jotain tarkoittaisi!

Miltä sinusta tuntuu lähteä matkalle tuntemattomaan, yhdessä? Koska sillähän me olemme juuri nyt!

Lämmöllä,

Äm